Hajun tieto

Sulje silmäsi hetkeksi.

Haistoitko paremmin? Silmien sulkemista käytetään esimerkiksi äänitutkijoiden kuuntelukävelyillä, kun jonkin paikan ääniin halutaan keskittyä paremmin. Vastaavaa rajoittamista oli tarjolla Helsingin kaupunginmuseon Haju-näyttelyssä. Tilassa saattoi loikoilla nuuhkimassa lepotyynyillä hämärässä ja kuulosuojaimiakin oli tarjolla. Rajoituksilla yritetään vähentää muiden aistien tuomaa hälyä ja keskittyä tietyn aistikanavan informaatioon. 

Tietoinen haisteleminen tilassa, johon nenä on jo tottunut, ei ole kovin antoisaa. Hajuaisti tarvitsee muutosta. Hajuaisti tottuu nopeasti. Hajut tulevat haistettaviksi ja sitten katoavat. Tai joissakin tilanteissa jäävät nenään niin, ettei haista mitään muuta (tupakansavu, liiallinen parfyymi, pesuaineet).

Seuraavaksi esittelen muutaman tapauksen, joissa tavalla tai toiselle on vähennetty muita ärsykkeitä haistelemisen tieltä. Ensin yritetään ottaa oppia haistelemisen ammattilaisilta eli koirilta. Koiralla on noin 220 miljoonaa hajusolua. Ihmisellä on vaivaiset 5–7 miljoonaa hajusolua. Koira haistaa vähemmästä, pystyy erottamaan toisistaan lukemattoman määrän hajuja ja muistamaan ja tunnistamaan ne vielä vuosien kuluttua.

Poseerausta kuono kamerassa. Kuva: Wikimedia Commons: Universalashic 2012. 

Tarkastellaan koiran hajumaailmaa erään fiktiivisen koiran, Victoria Woolfin luoman Flushin kautta. Flush esitellään kirjan alaotsikossa runoilija Elizabeth Barrett Browningin koiraksi väitetyn cockerspanielin elämäkerraksi. (Suomeksi Runoilijan koira.) Tavallaan Virginia Woolf väittää runoilijan muistuttaneen spanieliaan. Woolf kirjoittaa, että runoilijan ja tämän koiran välillä vallitsi yhdennäköisyys ja sen lisäksi jonkinlainen kaltaisuuden tunne. Koiran ja naisen rinnastus kääntää kuitenkin elämäkerran kohteen toiseksi. Koiran kautta kerrotaan runoilijan elämä. 

Silti koiranäkökulma on kiinnostava. Se tuo mieleen faabelit. Faabelitkaan eivät kerro eläimistä vaan ihmisistä. Woolf ei kuitenkaan laita Flushia opettamaan hyveitä. Koiranäkökulmasta vain ihmisen toimet näyttävät naurettavilta. Flush on satiiri. Toisaalta, kun Flush kesyyntyy ja sivistyy yläluokkaisen seurakoiran elämänpiirissään siitä tulee ihmismäisen naurettava. Sillä on myös yhtä vähän vapautta kuin viktoriaanisella naisella.

Mutta ennen kuin Flushista tuli neiti Barrettin seurakoira, se eli maalla ja juoksi kaniinivainun ja viettiensä vietävänä. Flushia on luettu myös feministisestä näkökulmasta ja nähty koiran kirmailuissa ennennäkemätöntä vapautta sosiaalisista rajoitteista. Haistaminen on siten tulkittu välittömänä aistimisena, jota eivät sukupuolittuneen käytännöt rajoittaneet, ei liika hallintaan viittaava älyllistäminen. Koiran tarkastelukulmasta ei siis ole suljettu muita aisteja pois, vaan yritetty vähentää ennakkoasenteiden ja järkeistämisen vaikutusta. Flush tarjoaa jonkinlaisen syyntakeettoman näkökulman. Koiralla on narrien vapaus arvostella alaviistosta. 

Flushilta olisi kuitenkin voinut toivoa enemmän koiramaisuutta. Koiran nimi Flush viittaa saaliin ajamiseen. Myöhemmässä elämässä nimi jää tyhjäksi muistoksi. Käy ilmi, että viimeistään siinä vaiheessa, kun Flushista tulee sairastavan runoilijan seurakoira, sille kehittyy perin inhimillinen hajuaisti ja ihmismäiset mieltymykset. Mihin ei-fiktiivinen koira juoksee ensimmäiseksi päästyään pihalle tai lenkille? Toisten koirien pissoja haistelemaan ja lirauttamaan oman olemassaolon ilmoituksensa siihen viereen. Koirat eivät kuonojaan nyrpistele hajuille nyrpistele. 

Toki Flush kuitenkin haistelee. Kun Flush saapuu runoilijan taloon, suurimman vaikutuksen siihen teki juuri se, mitä se haistoi. Mutta millaisia olivatkaan nuo hajut? Paahtuvia paisteja, valeltavia lintuja, porisevia keittoja eli eri tavoin kypsennettävää ruokaa. (Se siis haistoi eri tavoin valmistettavien ruokien tekotavatkin.) Muitakin tuoksuja oli: seetri, santelipuu, mahonki, gobeliinit ja plyysiverhot (eli kalustusta ja sisustus), miehen ja naisen ruumiin tuoksu (tässä tapauksessa tarkemmin sanoen palveluskunnan hajut, emännän huoneen sairaan asujan ja kölninvesipilven haju tulee kutittamaan Flushin kuonoa vähän myöhemmin), vaatteet, viinin ja sikarin tuoksu. Interiöörin hajumaailman täydentävät hiilipöly ja sumu, jotka omalla tavallaan sijoittavat talon kartalle, Lontooseen ja jopa aikakaudelleen. Mutta tarvittiinko niiden kuvaamiseen koiraa? Olivatko ne kuvaamalleen ajalle 1800-luvun puolivälissä liian aistillisia ihmishavainnoiksi? 

Elizabeth Barrett Browning taiteilija Albert Chevallier Taylerin mukaan 1909. Kuva: Wikimedia Commons.

Toisaalta Flush luopuu emäntänsä hyväksi kaikista kadun, Wimpole Streetin hajuista. Onko se sille edes kovin suuri menetys? Ainut vertailukohta Flushilla on aiemmasta elämästään Readingin niityillä. Siihen verrattuna katu kuumana kesäpäivänä iskeytyy sen sieraimiin voimalla. Katuojista nousee pökerryttävä löyhkä. Oli pistäviä hajuja, jotka syövyttivät rautakaiteita ja kellarikerrosten lemua. Monisyisemmiksi, vastakohtaisemmiksi, sekoittuneemmiksi ja inhottavammiksi Woolf ne mainitsee kuin mikään Flushin kuonoa aiemmin koskettanut haju. Ei, makuuhuonekoiraksi ryhtynyt Flush ei niitä arvosta. Se arvostaa kanansiipipaloja ja kermaista riisivanukasta, jotka sen emäntä sen kanssa jakaa.

Vain kerran lontoolaisessa puistossa, kun Flush pitkästä aikaa näkee ruohoa ja puita, se kuulee korvissaan metsästyshuudon. Mutta se oppii kerrasta ein, kun hihna nykäisee kivuliaasti kaulasta ryntäilijää. Woolf kuvaa joka kerta Flushin viettien kutsun Venuksen metsästystorven äänellä. Vielä sittenkin, kun Flush on karannut emäntänsä kanssa Italiaan ja pois ”tyrannien ja kiusaajien, isien ja koiravarkaiden” rajoittamasta englantilaisesta ympäristöstä, viettien kutsu on tuo kuvitteellinen ääni. Se herättää Flushin mielessä yksilön kokemuksen ylittävät muistot rodun alkujuurilta Espanjasta. - Flush uneksii samalla tavoin villimmästä ajasta, esi-isiensä ajasta kuin Buck Jack Londonin Erämaan kutsussa (1903/1979), jonka tuo kutsu vie lopulta mennessään. 

Mitä muuta vaistot olivatkaan kuin esi-isien muistoja, jotka elivät koirassa uudelleen? Kuvat ja äänet toisesta ajasta nostavat koiran karvat pystyyn. Kuvitelma muuntuu fyysiseksi reaktioksi. Niin Woolf kuten Londonkin kuvaa kutsun on ääneksi, mutta voi sen ajatella hajulla huudetuksi. Myönnän erehdykseni: yritin lukea Flushista koiran hajuympäristöä. Sen sijaan löysin ääniympäristön. Onhan se tiedossa, että koiralla on myös hyvä kuuloaisti, mutta usein se on jäänyt päällimmäisen vainukoira käsityksen taakse piiloon. Paitsi silloin, kun koira painelee sohvan alle jo kauan ennen kuin ihminen kuulee lähestyvän ukkosen. Flushin havainnot ovat erityisen ääniherkkiä. Se kuulee muutokset ilmapiirissä ja keskustelujen sävyissä. Kun se hetkeksi kaapataan Lontoossa, se kuuntelee ympäristöään. Ei haistele. Tai jos haistelee, sitä ei sanota. Sivistyneeksi typistetty hajuaisti ei ole sille tiedonlähde. 

Kuitenkin sivulla 81 vihdoin pölläytetään hajut kuonon värekarvoihin kuin monenväriset jauheet. Woolf kirjoittaa, että siinä missä runoilija näki, Flush haistoi. Se oli hurmiota ilman sanoja. Elämäkerrankirjoittaja tunnustaa ihmisnenän vajavaisuudet ja sanojen rajallisuuden ja kirjoittaa, että Flush sen sijaan eli enimmäkseen juuri hajujen maailmassa. 

Rakkaus oli pääasiassa hajua, muoto ja väri olivat hajua, musiikki, arkkitehtuuri, laki, politiikka ja tiede olivat hajua. Flushille itse uskontokin oli hajua. Meidän kykymme rajoissa ei ole kuvata alkuunkaan, miten se koki päivittäisen kyljyksensä tai keksin. (Woolf 1933/1983, 82.)

Eikö ole omituinen kohta? Kun vihdoin päästää siihen miten Flush maailmaansa eli, otetaan esille niin epäaistillisten ja ihmismäisten asioiden hajut kuin laki ja politiikka. Woolf ei yritäkään kuvata, mitä koira kyljyksestään haistoi ja miten se sen koki. Sen sijaan Woolf aloittaa kuvaamaan omalaatuisin assosiaation spanielin hajua, jossa sekoittuu soihtujen, laakerin, suitsukkeiden, lippujen, vahakynttilöiden ja kamferissa säilytetyn, satiinikoron tallaaman ruusunlehtiseppeleen tuoksu, mutta lopettaa sitten kesken kuin rytistäen pilalle menneen luonnoksen. Ehkä Shakespeare olisi koiran kokemuksen kuvaukseen pystynyt, mutta kun ei ryhtynyt, tuumii Woolf. Ja Woolf, joka aloitti kuvaamista – johan hän kuvasi tilanteessa syntyneen hajusekoituksesta monta osasta vaikkakin hyvin abstraktilla tasolla, hän lopettaa kesken. 

Tässä on nähtävissä sama ylittämättömän kuilu, joka ammottaa kokemuksen ja sen kuvauksen välissä. Tai vaikkapa ihmisen ja luonnon välillä, inhimillisen kielen ja ei-inhimillisen luonnon välillä. Ihminen ja kieli vääristävät tai ainakin sävyttävät ihmisestä riippumattoman kuvauksen kohteen. Luonto ja koira luontokappaleena ovat, mutta mitä ne ovat ja miten ne ovat, siitä ei voi mitään sanoa muuttamatta niitä omiksi kuvikseen. Jos tätä linjaa jatkaa riittävän pitkälle, voi kysyä onko hajuista ja tuoksuista puhuminen ja kirjoittaminen samalla tavalla vääristävää. Se, että yrittää vääntää kielen muotoon sellaista, joka sitä vailla omia sanoja välttelee? Hajujen kohdalla kuitenkin kieli (käsitteet, kuvitelmat, muisti) on ihmisen ainoita keinoja kilpailla koirankuonon kanssa. 

Jatketaan nyt toisenlaisella rajausyrityksellä saada hajut tietämisen keskiöön. Tutustutaan kahteen sokeaan naiseen, Helenaan ja Heleniin.

Helena on toinen päähenkilö Tommi Kinnusen romaanissa Lopotti. Sokeainkoulussa Helenalle sanotaan, ettei tämä osaa vielä mitään, mutta kyllä hänet muokataan yhteiskunnalle hyödylliseksi kansalaiseksi. Helena yrittää kertoa, että osaa vaikka mitä: ”erottaa äänestä, puhaltaako tuuli kuusen vai männyn läpi, tai hajusta, onko puunrunko koivu, paju vai haapa, mutta opettaja nauraa heleästi ja sanoo saman kuin isä. -Sellaisia taitoja tarvitsisi, jos olisi metsäläinen!” (Kinnunen 2016, 139-140.)

Kuusamolaista metsää. Wikimedia Commons, Victor Belousov, 2014.

Metsäläisyydellä viitataan tuskin vain siihen, että Helenan tiedot ovat puista. Ehkä voisi sanoa jopa pölkkytietoutta. Kuunteleminen ja haisteleminen ovat hyödylliselle kansalaiselle väistämättä huonompia taitoja kuin näkeminen, joka Helenalta puuttuu. Ainakaan niistä, ei ole osattu etsiä kompensaatiota vajavaisuudelle. Joillakin sokeainkoulun asukkailla kun vajavaisuutta on ollut muussakin kuin näössä. Sokeainkoulussa opetellaan näyttämään tavallisilta. Ei saa tehdä mitään, mikä näyttäisi oudolta, mukaan lukien liiallinen tunnustelu ja varmasti myös näkyvä haistelu.

Helenan koti-ikävässä yö tuoksuu männynkävyltä. Ei tarvitse olla kuin pohjoisesta kotoisin, kun on jo metsäläinen. Vielä myöhemminkin kodintunnun Helena löytää tuoksuista, veljen perheen hallinnoimalla mökillä, jossa moni muu asia on muuttunut. 

Tuuli heilauttaa mekon helmaa ja humisee isojen petäjien latvuksissa. Se tuo mukanaan lapsuuden tuoksuja, puolukanvarpua ja havua ja pihkaa. Nojaan mökin terassin kaiteeseen ja haistelen. (Kinnunen 2016, 172.)

Hajujen ja tuoksujen äärellä tietäminen ja muistaminen ovat kietoutuneet tiiviisti yhteen. Tietää voi, koska on aiempia kokemuksia. Kokemusten kautta hajun lähde tulee liitetyksi merkitykseen ja haju koetaan kontekstissaan. (Herz 2006, 194.)

Mutta hajuaistin ja muistin yhteys voi venyttää tuota kontekstia arvaamattomiin suuntiin. Toinen sokea Helen, Helen Keller onkin kutsunut hajuaistia mahtavaksi velhoksi: Tuoksun voimasta voimme siirtyä hetkessä toiselle puolelle maapalloa ja ajassa, muistoissa, vuosia taaksepäin. (Keller 2006, 181.)  Muistiin palataan vielä, mutta sitä ennen lisää hajuaistista ja tietämisestä. 

Nimittäin tietämisenkään osalta hajuaisti ei ole neutraali, vaikka ohitettaisiin nyt sen käytännölliset varoitusmekanismit ja mystisemmät viettelykset. Helen Keller, joka oli hyvä keksimään tarttuvia nimityksiä, kutsui hajuaistia myös langenneeksi enkeliksi kuvaten sillä sitä, kuinka väheksytty haju on aistien joukossa. Keller ilmeisestikin osasi täydentää havaintovälineistöään hajuaistilla. 

Helen Keller on kirjoittanut osanneensa kertoa haistamalla ihmisten ammatteja - ”erotan puusepän metallityöläisestä, taiteilijan muurarista tai kemististä”, hän kirjoittaa - ja saa hajusta vaikutelman missä ohi kulkeva ihminen ollut: ”keittiössä, puutarhassa, sairashuoneella.” (Keller 2006, 182.) Ammateilla olikin varmasti Kellerin aikaa selvemmin erottuvat hajut. Ehkä hänkään ei olisi erottanut toisistaan tietokoneella mallintavaa insinööriä digitaiteilijasta. 

On silti edelleen mahdollista haistaa, missä joku on ollut tai mitä tehnyt. Klassisesti vieras parfyymi puolison vaatteessa voi paljastaa pettäjän. Tictac-pastilli ei täysin piilota salatupakoitsijaa tai juopottelijaa. Nenä voi tunnistaa hometalon uhrin: Kirjastossa dvd-hyllylle selkäni taakse tulee joku. Entinen naapurini, jonka katsomatta tunnistan talon, en miehen omasta, hajusta. Tällaisessa tietämisessä ei ole mitään yliluonnollista. 

Nenä voi tietää että, päivästä tulee lämmin. Kaste höyryää nopeasti lämpenevässä aamussa. Ilma tuoksuu lämpimälle jo ennen kuin tuntuu. Lisää nenän tietämiä asioita löytyy opiskelijoiden pohdinnoista täältä. Nenän tieto ei ole yliluonnollista, mutta joskus se voi olla aineellista abstraktimpaa. Kevääntulonkin nenä tietää tässä kaunokirjallisessa esimerkissä Olli Jalosen Poikakirjasta: 

Kun olen ruksinut puruvintin tolppakalenterista 135 koulupäivää pois, tulee ensimmäinen jota muista merkitä kuluneeksi heti samana iltapäivänä tai illalla viimeistään. Se että unohdan johtuu eniten siitä että on oltava ulkona koko ajan koska kevät on alkanut haista.

   Se ei ole enää pieni päivä vaan tavallista päivää isompi. Se on lauantai ja lyhyt ja helppo puoli päivää koulussa, muutama tavallinen aamutunti ja sitten loppuaika ylimääräisiä tehtävälappuja viisaille ja muut saavat leikata linoleumilevyn palasiin kuvioita kouruterillä.

   Kun kevät haisee sillä lailla vaikka melkein kuin miltään, tulee kaivertava olo ja sellainen että mieluummin kuin mitään muuta olisi saatava kulkea ulkona eikä yksin vaikka ei edeltä voi tietää mitä ulkona tapahtuu ja silti tuntuu että jotakin tapahtuu.” (Jalonen 2010, 330.)

Otetaan vielä pidemmälle menevä irtiotto hajun kemiallisesta aineellisuudesta. Papua-Uuden-Guinean arapeshien kulttuurissa hajuihin suhtaudutaan vakavasti. ”Älä haista pahaa” -ohje sisältää antropologi Donald Tuzinin mukaan moraalisen kannanoton. Arapeshit ymmärtävät hajun lähteensä kommunikoivaksi ulottuvuudeksi. Toisin sanoen haju on sitä erittävän asian ydintä epäaineellisessa mielessä. Hajut koetaan sisään hengityksellä, jolloin tuon toisen elollisen tai elottoman ydin pääsee sisään. Tästä syntyy jonkinlainen ”olet mitä haistat” versio. Jos haistat pahaa, paha pääsee sisääsi. Tämä siis ei ole kemiallisen altistuksen kaltaista, vaan on moraalinen kannanotto: paha haju tarkoittaa huonoja moraalisia ominaisuuksia, joiden ei haluta tarttuvan. (Tuzin 2006, 61.)

Moraalinen suhtautuminen hajuun on muuallakin jopa sanastoon kirjattu. Hajuaistin ruma on paha. Harvemmin tuoksukaan on kaunis, vaikka hyvä tuoksu kuulostaa toistamiselta. Haisteleminen on epäluuloista toimintaa. Kysymys ”mikä täällä haisee” tehdään havainnon tuottaneen ensimmäisen sisäänhengityksen jälkeen hengitystä varoen. Kysytään ihmetellen mutta ei kuitenkaan hyvällä. Niin kuin vaikkapa Zazie – Pariisin päiviä-romaanin henkilö Gabriel kysyy Pariisin metroasemalla ”Kuitäälvoihaistnäi?” Epäluuloisuudesta huolimatta, haistamiseen sisältyy näin jonkinlainen tiedon intressi. Lapsi kun kysyy vieraamman vanhan sukulaisen luona, että mikä täällä haisee, niin hyvinkin voi kysymys olla sitä, että haluaa vain tietää. Useimmiten kysyjä kuitenkin hyssytellään nolona hiljaiseksi. ”Ei tuollaista saa…”

Joseph Kupfer on esittänyt yhdeksi ympäristön esteettisen havaitsemisen toiminnassa määräytyväksi tavaksi tutkivan ”luontoon tunkeutumisen”, jossa äänet ja hajut, näkymät ja tekstuurit tulevat vastaan uusina, kuin löytöinä tai paljastuksina. (Kupfer 2003, 77–89.) Hajuaistimusten kokemisessa uutuuden on oltava toistuvaa. Nenä turtuu tai tottuu samana pysyvään hajuun, eikä sitä kohta enää tunne. Kun sitten hajuaistin selviytymisvälineen luonteeseen kuuluu se, että haju vaistomaisesti arvotetaan pian joko miellyttäväksi tai vastenmieliseksi (Drobnick 2006, 13) on kuin epäluuloisuus olisi sisäänkirjattu haistamiseen. 

Uusiin, vieraisiin hajuihin suhtaudutaan varauksella, mistä seuraa, että ”vieras haisee”. Siinä haju ei ole neutraali. Toisen ihmisen hajun kommentointi osuu jollekin liian henkilökohtaiselle alueelle. Hajulla tehdään myös eroa meidän ja muiden välille. 

Päästään takaisin Helen Kelleriin. Kellerin huomio eri ammattienharjoittajien hajuista alkaakin näyttää joltain muulta kuin tarkka-aistisuudelta. Hajuilla on tehty eroja sosiaalisten ryhmien välille. Ensin yläluokka oli se, jolla oli varaa tuoksua parfyymeille. Sittemmin heillä on kenties ollut varaa olla tuoksumatta miltään. Parfyymit ovat valuneet rahvaan käsiin ja menettäneet arvostustaan. Halvan hajuveden tuoksu on kyseenalainen. Työtätekevät ovat haisseet elinoloilleen ja työlleen. Haju on leimannut heidät lokeroihinsa kuuluviksi. 

Työläisen haju? Wikimedia Commons, Anonymous artist noin 1880.

Lopotti-romaanin Helena lokeroi itsensä metsäläiseksi kertomalla tunnistavansa puut tuoksusta. Se on osa romaanin erilaisuuden ja ulkopuolisuuden teemaa. Helena joutuu jatkuvasti näkevien arvioitavaksi. Muka ystävällisesti hänelle kerrotaan, että hameen helma on kavunnut liian ylös tai hiussoljesta karannut suortuva. Helenan mielessään esittämä vastaus on kuin toisinto Kellerin huomiosta.

Kertoisinko heille vastapalveluksena, mitä minä olen saanut selville? Että [--] Pentti valehtelee puhuessaan virastotyöstään, sillä sen vaatteista tuntuu imelä maltaiden haju. Matti ei ikinä tuoksu Kruunuhaalle, missä se väittää asuvansa, vaan Torkkelinmäelle, melkein Sörnäisille. (Kinnunen 2016, 195.) 

Pentti ja Matti haluavat antaa itsestään paremman vaikutelman, mutta haju paljastaa muuta.

Lokerointiin on helppo sortua. Joskus ihmettelin, kuinka joku haluaa tuoksua samalle kuin pyyhkeensä ja lakanansa, toisin sanoen tuoksua pesuaineilleen. Diane Ackerman osoitti ihmettelyni elitistisyyden, kun hän Aistien historia-kirjassaan kertoo naisista, jotka olivat mielissään, kun heidän käyttämänsä pesuaineen tuoksu tunnistettiin ja siitä kehuttiin. Parfyymeihin heillä ei olisi ollut varaa. Naisista oli mukava tuoksua pyykeilleen. Tuoksu edusti heille puhtautta. (Ackerman 1990/1991, 73-74.)

Hajusteiden historia kulkeekin rinnakkain saniteettiolojen ja puhtauskäsitysten kehittymisen kanssa. 1700-luvulle on sijoitettu näissä asioissa alkanut suuri muutos. Muutosten myötä, kuten Jim Drobnick esittää, hajun tiedolliset ja käytännölliset merkitykset vähenivät ja symboliset ja affektiiviset merkitykset alkoivat nousta enemmän esiin. (Drobnick 2006, 163.)

Tiivistelmä: Hajun tieto

- Hajun tieto on usein huomaamatonta ja osa muuta kokemista.

- Hajuun keskittyminen voi vaatia vaimentamaan muita aisteja.

- Hajuaisti tarvitsee muutosta. Hajuaisti tottuu nopeasti.

- Hajun tiedon kohdalle sopii yhtä lailla kysymys ”mitä on tapahtunut” kuin sen kokemuksen kielen etsintään. 

- Hajujen vastaan tuleminen uutuutena vaikuttaa niiden kokemiseen. Vieraaseen suhtaudutaan epäluuloisesti. 

- Hajun tieto on arvottavaa.

Siirry seuraavaksi osaan: Hajun muisti