Vaarallinen hajuaisti

Virpi Kaukio

Haju on langennut enkeli, väitti sokea Helen Keller kuvaten sillä sitä, kuinka väheksytty hajuaisti muiden aistien joukossa on. (Keller 2006, 181.) Hajukokemuksia tutkineiden mukaan hajua on pidetty niin naisellisena, irrationaalisena ja epäanalyyttisena kuin spontaanina ja sivistymättömänä. (Ks. esim. Classen & Howes & Synnott 1994, 3−4; Löfström 2000, 18−19; Kivistö & Laakkonen 2001, 152.) Hajuihin liittyy myös pelottavaa kontrollin puutetta, ja toisaalta, pelkoja äärimmäisestä kontrollista. Vaaran ja varoituksen elementit kytkeytyvät hajuaistiin usealla tavalla. Seuraavassa pohdin hajuaistin kokemuksia tämän vaaran tarkastelukulma kautta. 

Haisteleminen on epäluuloista toimintaa. Kysymys ”mikä täällä haisee” tehdään havainnon tuottaneen ensimmäisen sisäänhengityksen jälkeen hengitystä varoen. Se kysytään ihmetellen, mutta ei kuitenkaan hyvällä. Niin kuin vaikkapa erään romaanin henkilö Gabriel kysyy yhteen pötköön Pariisin metroasemalla ”Kuitäälvoihaistnäi?” (Queneau 1959/1995, 7.)

Joseph Kupfer on esittänyt tutkivan ”luontoon tunkeutumisen” yhdeksi ympäristön esteettisen havaitsemisen toiminnassa muovautuvaksi tavaksi. Siinä äänet ja hajut, näkymät ja tekstuurit tulevat vastaan uusina, kuin löytöinä tai paljastuksina. ( Kupfer 2003, 77–89.) Hajuaistimusten kokemisessa uutuuden on kuitenkin oltava toistuvaa. Nenä turtuu tai tottuu samana pysyvään hajuun, eikä sitä kohta enää tunne. Kun sitten hajuaistin selviytymisvälineen luonteeseen kuuluu se, että haju vaistomaisesti arvotetaan pian joko miellyttäväksi tai vastenmieliseksi (Drobnick 2006, 13), on kuin epäluuloisuus olisi sisäänkirjattu haistamiseen. Uusiin, vieraisiin hajuihin suhtaudutaan varauksella.

Haju on kanarialintu kaivoksessa

Haisteleminen on kuitenkin myös tapa hankkia tietoa. Se kumoaa oletusta hajun irrationaalisuudesta. Suomeksi on mahdollista kysyä esimerkiksi ”onko hajua missä autonavaimet ovat” ja tarkoittaa siis tiedätkö, missä ne ovat, eikä että haistatko ne varsinaisesti. Kun jollakulla ei ole hajua jostain, ei hän tiedä tai asiasta riippuen, ei ymmärrä sitä. Myös etymologia kytkee hajun ymmärrykseen, älyyn ja järkeen. Aavistuksen, vihin tai vainun merkitykset tuovat mukaan tunteenomaisuutta, mutta eivät ole järjelle vastakkaisia. Hajukas tai hajulline on älykäs, järkevä, viisas; hajutoin on tyhmä, muistamaton, järjetön, mieletön, hullu. (Itkonen & al. 1992, 130.) Näin siis etymologiasanakirjan mukaan, vaikka arkikäytöstä useat merkityksistä ovat unohtuneet. 

Otetaan yksikertainen esimerkki tilanteesta, jossa nykyihminen käyttää hajuaistiaan ja hyödyntää sen sanatonta aistitietoa arjessaan. Kuvitellaan, että avaat jääkaapin. Otat maitopurkin kahvia varten. Huomaat, että sen päivämäärä on mennyt ohi viikonlopun reissusi aikana. Mitä teet? Avaat korkin ja nuuhkaiset sisältöä. Toteat, että ei haise ja kaadat maidon kahviisi. Tilanne on kenelle tahansa tuttu. Nuuhkaisu tehdään enempiä ajattelematta. Eikä haju tarvitse siinä tarkempaa erittelyä, ei välttämättä edes hyvä − paha -erottelua. Onko maidon haju ylipäätään hyvä? Jos sanoisin maidon tuoksu, niin väittäisin. Hajun pitäisi sanana olla neutraali, mutta tuoksun parina se ei sitä ole. Nuuhkaisua maitopurkilla seuraa kuitenkin todennäköisesti vain käytännöllinen ”kelpaa”. 

Voi käydä myös niin, että kun nuuhkaiset, kiidätkin avaaman hanan ja kaadat käsi pitkänä nesteet viemäriin nenä ja katse toiseen suuntaan kääntyneenä. Et halua haistaa enempää, et halua nähdä mahdollisia kokkareita, et kuulla niiden löysää lumpsahtelua purkista. Jotkut menevät välttelyssä pidemmälle. On siis niitä, jotka eivät alunperinkään nuuhkaise. Maito joutuu viemäriin suoralta kädeltä päivämäärän vuoksi, vailla aistinvaraista arviointia. Maitotuotteet loistavat syömäkelpoisen ruuan hävikkitilastojen ykkösinä. 

On myös niitä, joiden on pakko luottaa päivämääriin. Jos ei ole hajuaistia, pilaantunut ruoka voi olla vaaraksi. Happaman maidon kahvissa toki tunnistaa näkemälläkin: se juustoutuu. Mutta se on enemmän vastenmielistä kuin vaarallista. Huonosti säilytetyt ja käsitellyt kalatuotteet ovat jo suurempi riski. Maidolla ja kalalla yhteinen piirre: kun ne ovat tuoreita, ne eivät juurikaan haise. Kun haisee, olisi hajuun syytä reagoida. Sanaton viesti voi olla hyvinkin yksiselitteinen: vältä.

Parasta ennen -päivämäärä on tekninen apuväline hajuaistittomalle siinä missä palovaroitinkin. Palovaroitin tosin varoittaa savun lisäksi hajuttomista häkäkaasuista, jotka ovat haistavallekin vaaraksi. Hajuaistitonta ei sen sijaan auta nestekaasuun vuodon ilmaisemiseksi lisätty äklöttävä hajuste. Herkkä syttyminen on nestekaasun ensisijainen vaara ja sen varomiseksi on hajustetta lisätty. Haju ei varsinaisesti kuitenkaan varoita liian suuresta altistuksesta kaasulle. Siihen voiko haistaminen sinänsä olla vaarallista, palaan vielä.

”Huono hajuaisti kertoo kuolemanvaarasta”, otsikoi Jani Kaaro tiederaporttinsa tutkimuksesta, jonka mukaan hajuaistin menettäminen ennusti kuolemanriskiä paremmin kuin sydänsairaus, syöpä tai keuhkosairaus. Hajuaisti on kanarialintu hiilikaivoksessa, kuvaili tutkimuksen tekijä: ”Se ei itsessään aiheuta kuolemaa, mutta varoittaa, että jotakin voi olla pahasti vialla.” (Kaaro 2014.) Toisissa tutkimuksissa on myös todettu, että kyky haistaa ja kyky tunnistaa hajuja heikentyvät esimerkiksi jo Alzheimerin taudin varhaisvaiheessa. (Jokelainen ja Pulliainen 2004.) Lehtiotsikoihin on päässyt myös se hajuun liittyvä terveyshuoli, että ”hajuaistin menetys vie seksihalut”. (Tiessalo 2014.) Jutussa haastatellun Helsingin yliopiston professorin Kristian Donnerin mukaan hajuaisti on välittömimmin tunteisiin vaikuttava aisti. Kun aistien biologinen tehtävä liittyy tärkeisiin asioihin ihmisille eliöinä -parittelukumppanin valitsemiseen, ravintoon, vihollisten tunnistamiseen ja kodin eli turvallisen elinpaikan löytymiseen -puutteet aistimisessa voivat johtaa vakaviin seurauksiin.

Patrick Süskindin romaanissa Parfyymi on sen päähenkilöllä, superhaistaja Jean-Baptiste Grenouillella mitään haistamaton vastapari, Grenouillen kasvatusäiti madame Gaillard: Ei vielä kolmeakymmentäkään, mutta sisäisesti jo aikoja sitten kuollut.

Lapsena hänen isänsä oli iskenyt häntä hiilihangolla otsaan, aivan nenänjuuren yläpuolelle, niin että hän oli menettänyt sen seurauksena hajuaistinsa, eikä hän sen koomin ollut kyennyt kokemaan minkäänlaisia tunteita, ei inhimillistä lämpöä eikä varsinkaan intohimoa. Hellyys oli hänelle tuon iskun jälkeen yhtä vierasta kuin inho, ilo yhtä vierasta kuin epätoivo. (Süskind 1985/1986, 24.)

Eräs neurologi Oliver Sacksin potilas kertoo tämän kirjassa, ettei hän ennen ollut suonut hajuaistilleen ajatustakaan, mutta menetyksen jälkeen hän koki kuin elämästä olisi kadonnut sen aromi, rikas alitajuinen tausta kaikelle muulle (Sacks 1985/2011, 169). Vuosia sitten tapasin junassa miehen, jolle oli käynyt samoin. Silloin vielä tuli junissa juteltua ihmisille. Harva tuijotti mitään ruutuja. Vastakkaisten penkkien välissä ei ollut pöytääkään. Omat juomatkin olivat melko yleisiä. Mies joi kaljaa ja kaivoi ruotsinlaivapussista tax free -kokoisen makeissekoituslaatikon ja alkoi mättää kourakaupalla karkkeja suuhunsa kalja kyytipoikana. Välillä karkkeja kaatui karheanukkaisille penkeille, josta mies kaapi niitä kouran kautta suuhun tai rasiaan. Tarjosi hän karkkeja minullekin, mutta ne eivät houkuttaneet. Mies alkoi tilittää elämäänsä minulle, tuntemattomalle. Hölmöys oli vienyt hänet vankilaan, mutta kaikkia velkoja ei ollut se kuitannut. Hänet hakattiin heti vankilan porttien ulkopuolella. Pysyvästi lähtivät haju- ja makuaisti. Mutta isku päähän ei ollut tehnyt hänestä tunteettoman madame Gaillardin kaltaista. Tunnetta ei miehestä ei puuttunut. Päinvastoin -ja siksi minä hänet niin hyvin näin vuosienkin päästä muistan -  kohtalonsa kertominen sai miehen kyyneliin. Menetyksen tunne näyttäytyi kaipuuna tuntea enemmän. Ällöttävä karkkien mässytyskin sai selityksen. Makeissekoituksessa syötävien erilainen tuntu suussa sai ne kuulemma tuntumaan edes joltain. Sittemmin olen törmännyt huomioihin aistien yhteen kietoutumisesta: esimerkiksi perunalastu maistuu parhaalle, kun se on oikeaa värisävyä ja muotoa, kuulostaa rapealta purtaessa ja retronasaalinen eli suun sisäpuolelta aistittu haju miellyttävät. Junamiehen itseanalyysistä kävi kuitenkin selväksi, että joltain tuntumisen kaipuu ylitti karkkiaskin aistilliset tarjoomukset. Kateissa oli elämisen rikas aromi. Hajuaistin puute vaarantaa hapantuneen maitopurkin mikrotasoa laajemman suhteen ympäristöön. Silti hajuaisti olisi monelle ensimmäiseksi uhrattavissa, jos hypoteettisesti kysytään, mistä aistista luopuisi. 

Hajuaistin puuttumisen vaarallisuus on helposti ymmärrettävissä ja selitettävissä, olivat riskit sitten suoraan käytännöllisiä tai enemmän henkistä laatua: pelkoa ja surua menetyksestä ja kokemusmaailman latistumisesta. Siksi on hämmästyttävää, että myös hajuihin ja toimivaan hajuaistiin on liitettävissä vaaroja varsin laajalla skaalalla.

Epäterveellinen haju

Voisiko uuden auton haju on niin salakavala, että se voisi aiheuttaa tajuttomuutta ja vakavia onnettomuuksia? Ja jos on, voiko asianajaja käyttää uuden auton hajua puolustaakseen asiakastaan oikeudessa? Tällaista tapausta käsiteltiin 2010 oikeudessa Yhdysvalloissa. Uuden mersun kuski oli nukahtanut rattiin ja törmännyt pyöräilijään. Kuski sairasti uniapneaa. Oikeuden käsiteltävänä oli aiheuttiko uuden auton haju uniapneakohtauksen ja siten myös onnettomuuden. 

Mersukuskilta löytyi ”entisyyttä” kuten aiempaa rikoshistoriaa voi kutsua. Onnettomuuden uhri puolestaan oli arvostettu professori, lääkäri ja perheenisä, joka tuli kärsimään vammoista loppuikänsä. Vaikea oli kuskin saada sympatiapisteitä näistä lähtökohdista. Uuden auton haju päätyi aika epätoivoiseksi syntipukiksi. Mutta autoaiheisella sivustolla, josta tapauksesta luin, väitetään että useat tutkimukset ovat osoittaneet, että niin kutsuttu uuden auton haju on sekoitus haihtuvia orgaanisia kemikaaleja sekä raskasmetalleja ja siksi voi olla vaarallista hengittää. Puolesta ja vastaan tutkimuksiin löytyi linkkejä, enemmän ilmeisesti oli todisteita vaarallisuudesta. Alkuperäinen oikeuskäsittelyjuttu on poistunut netistä, mutta sittemmin uuden auton hajun vaarallisuutta tai ärsyttävyyttä on alettu pohtia laajemminkin. (Ks. Kettunen 2013; Numminen 2016; Niemi 2018.)

Vaaroista piittaamatta uuden auton haju on omituisen himoittu. Onhan sillä aistimista suurempi merkitys. Uuden auton haju on niin suosittu, että sitä löytyy Wunder-Baum -ilmanraikastimissakin: ”Tällä tuoksulla uudistat ajopelit hetkessä”, hehkuttaa maahantuoja tätä uusien autojen kauppiaiden painajaista. (Wunder-Baum New Car Scent.) Painajaiseksi saattaisi moni muukin kuvailla Wunder-Baum -hajuja. Jollain tavalla vaarallisia ovat, sen tietävät karhutkin, jotka ovat jättäneet hajustekuusilla ympäröidyt lehmälaitumet rauhaan parilla pohjoiskarjalalaisella tilalla. Tästä niksipirkkamaisesta ratkaisusta uutisoivat sekä Maaseudun tulevaisuus että Ylen uutissivusto. (Ryynänen 2015; Sivukari 2015.) Mielelläni tekisin uuden auton hajusteesta karhumaisen ratkaisun: jos jokin haisee noin pahalta, sen on oltava vaarallista, sitä on syytä välttää. Monessa arkisessa tilanteessa se on aivan hyvä ja riittävä suhtautumistapa.

Autoilijan oikeusjutussa nosti kuitenkin päätään myös vanha miasma-teoria. ”Miasmalla ymmärrettiin 1700- ja 1800-luvuilla ilmassa leijailevia, mätänevässä aineessa, esimerkiksi maassa, kehittyviä myrkyllisiä huuruja, joiden ajateltiin aiheuttavan kulkutauteja.” (Wikipedia: Miasma.) Näin siis ennen kun tautien aiheuttajiksi osattiin määritellä mikrobit (bakteerit, virukset ym.). Haju oli se, mitä pidettiin vaarallisena. Erheellisyydestään huolimatta tästä on ollut hyötyä. Siihen palaan pian.

Varsinaisesti pelkkään hajuun ei kuole, vastaa lääketieteen asiantuntija lapsen tiedekysymykseen aiheesta. Hajuaistimus voi aiheuttaa pahoinvointia, mutta ei sellaista reaktiota elimistössä, joka tappaisi. (Lasten tiedekysymykset 2018.) Uuden auton hajussakaan vaaralliseksi ei ole voitu todistaa varsinaisesti hajua, vaan hajun aineellinen lähde: kemikaalit ja raskasmetallit. Irtoaako imitoivista hajusteista sitten vastaavasti hengitettyinä vaarallisia aineita? Moni hajusteallergikko ainakin niin kokee. Tiettyyn luulosairaan leimaan, joka hajusteista valittajaan liitetään, kemikaaliselitys saattaisikin tuoda avun. 

Vaikka hajut eivät sairauksia aiheuttaneetkaan, kuten miasmateorioissa uskottiin, hajun aiheuttajista erossa pysyttely sekä peseytyminen auttoivat, koska samalla vältettiin varsinaisia sairastumisen aiheuttajia eli tiettyjä mikrobeja. ”Ympäristönsuojelu alkoi siitä, kun muinaiset esi-isämme oppivat siirtämään haisevat ruoantähteet etäämmälle makuusijojaan”, kirjoittaa Jari Lyytimäki kirjassa Ympäristösuojelun unohdetut ongelmat, joista yhtenä unohdettuna hän käsittelee hajua. (Lyytinmäki 2006, 23.) Esi-isien toimissa on ollut ideaa. Pilaantuminen tuo paikalle vaaran aiheuttajia. Myös isompia kutsumattomia vieraita tähteiden hajut voivat houkutella paikalle. Edelleenkin melkein joka kesä saa lukea jostain, kuinka karhut ovat tulleet kaivelemaan mökkiläisen grillilihojen rasioita roskiksissa hajun houkuttamana. Tosin tässä vaihtoehdossa haju ei ole vaara, eikä ilmaise sitä, mutta houkuttelee sen paikalle.

Toisaalta hajut on aivan aiheellisestikin otettu varoituksina ympäristöongelmista. Hajuhaitat ovat voineet kiinnittää huomion esimerkiksi teollisuuslaitosten päästöihin ja tuotantomenetelmiä on sen seurauksena jouduttu muuttamaan ympäristöystävällisemmiksi. (Lyytimäki 2006, 23−30.) Haju voi olla, ei vain ihmisen suhteen, vaan myös ympäristön suhteen kanarialintu kaivoksessa. Tavallisen ihmisen arjen mittakaavassa kanarialintureaktioon on syytä havahtua myös, jos asuntonäytössä tuoksuu nostalgisesti ”mummolalta” tai toisaalta liian hyvältä. Hometalo-ongelmista on viime vuosina puhuttu sen verran suureen ääneen, että monikin ymmärtää silkan homeenhajun varoituksen. Kuitenkin myös hajun peittely on yleistä, kerrottiin Ilta-Sanomien talousjutussa: Rakenteissa piilevän kosteusvaurion hajua yritetään tyypillisesti peittää tuulettamalla tai hajusteilla. ”Pahimmissa tapauksissa kun avaa ilmanvaihtokoneen, siellä on sisällä kaksi kolme wunderbaumia,” kertoo jutussa eräs kuntotarkastaja. (Manninen 2015.) Hämmästyin sitä, kuinka hämmästyin moista kieroutta, mutta nyt tiedän, että on tilanteita joissa syy hajuun väärässä paikassa voi löytyä muualtakin kuin omasta päästä. Jos siis patterinvälistä tuoksahtaa vanilja tai uusi auto, niin pitäisi kyllä hajuaistinsa unohtaneenkin sen verran omata ympäristönlukutaitoa, että tajuaa hajun olevan väärässä paikassa, falski ja epäilyttävä.

Luulosairauksista traumaperäiseen stressireaktioon

Hajut haihtuvat. Ensin olet haistavinasi jotain, etkä sitten enää haistakaan. Hajujen maailmassa riittää epäilyksiä, yliluonnollisuuksiin asti. Parfyymin Grenouille haistaa madame Gaillardin piilottamat rahat ja tietää näkemättä ketä viereisessä huoneessa on paikalla. Yliluonnollista, totesi kasvatusäiti, ja myi epäonnea houkuttelevan hoidokkinsa nahkurille töihin. (Süskind 1985/1986, 34-36.)

Hieman vähemmän tarkallakin hajuaistilla saa hankalan ja nirson maineen, kun niin monet eivät tunnu käyttävän hajuaistiaan lainkaan. Kiitos ei, en halua pullaa, joka on pakastettu tillipussin viereen, enkä niitä pakastemansikoitakaan Rasilaisen hapankaalirasiasta, vaikka kuinka hyvin se olisi pesty ennen säilömistä. Muovi on pettämätön hajujen säilöjä. Sokea Helen Keller osasi haistamalla nimetä ihmisten ammatteja − ”erotan puusepän metallityöläisestä, taiteilijan muurarista tai kemististä”, hän kirjoittaa − ja sai hajusta vaikutelman missä ohi kulkeva ihminen oli ollut: ”keittiössä, puutarhassa, sairashuoneella.” (Keller 2006, 182.) Ammateilla olikin varmasti Kellerin aikaan selvemmin erottuvat hajut. Ehkä hänkään ei olisi erottanut toisistaan tietokoneella mallintavaa insinööriä digitaiteilijasta. On silti edelleen mahdollista haistaa, missä joku on ollut tai mitä tehnyt. Klassisesti vieras parfyymi puolison vaatteessa voi paljastaa pettäjän. Tictac-pastilli ei taas täysin piilota salatupakoitsijaa tai juopottelijaa. Tällaisessa tietämisessä ei ole mitään yliluonnollista.

Mutta entä jos haistaa sellaista, mitä toiset eivät haista? Jotain minkä lähde ei ole osoitettavissa? Ei savua ilman tulta, sanotaan. Mutta jos haistaa savun, etkä löydä tulta, syy voi silti olla ikävä. Sitkeänä elää käsitys, että savun niin sanotusti subjektiivinen hajuaistimus, olisi merkki aivokasvaimesta. Tai sitten olet tulossa hulluksi. ”Menetän kohta järkeni. Nenässä joku vika, koko ajan HAISEE savu tai tupakka,” kirjoittaa eräs vierailija Vauva-lehden keskustelupalstalla eikä ole pelkojensa kanssa yksin. (Vauva.fi, 2010.) Palaneita höyheniä, käryäviä appelsiineja: hajuharhat ovat usein hyvin epämiellyttäviä, pilaantuneen ruuan tai jopa ulosteen hajua. (Lääkärikirja Duodecim: Hajuaistin häiriöt.) Kyse voi olla kakosmiasta, jossa tuoksut tuntuvat pahanhajuisilta tai tuntuu pahaa hajua ilman hajuärsykettäkin. (Lääketieteen Sanasto: kakosmia.) Muitakin hajuaistin vääristymien muotoja on. Se, että hajuharhakeskustelua käydään juuri Vauva-, Meidänperhe- ja Kaksplus-keskustelupalstoilla, antaa olettaa, että asia on nimenomaan naisten ongelma. 

Olemattomia haistavan vaihtoehdot eivät ole kaksiset: ”Haju- ja makuharhat voivat olla lähtöisin yhtä hyvin neurologisesta kuin psykiatrisesta häiriöstä. Esimerkiksi ohimolohkon tuumoreihin tai epilepsiaan saattaa liittyä outoja maku- tai hajuelämyksiä. Niitä esiintyy myös mm. skitsofreniassa ja jopa dissosiatiivisissa tiloissa.” (Salokangas 2004.) Voi toki kyse olla vain poskiontelotulehduksesta tai polyypeista. Tai sitten migreenistä. Siinä on ainakin yksi sairaus, jossa haju voi olla laukaiseva tekijä ilman, että kyse olisi hajun aiheuttajan kemiallisesta vaarasta. 

Luulosairaaksi leimaamiselta ei migreenidiagnoosi kuitenkaan suojaa. Omituista kyllä, mutta olen nähnyt myös hajusteyliherkkiä syytettävän liiallisesta mielikuvituksesta ja tahallisesta uhriutumisessa, kun hajusteettomien alueiden vaatijat tekevät niin sanotusti henkilökohtaisesta ongelmasta kaikkien ongelman. Näkemyksen omituisuutta ei hälventänyt se, että kirjoittajilla olikin oma lehmä ojassa. He olivat aromaterapiakeskuksen perustajia ja puolustivat kovasti aitoja ja laadukkaita tuoksuaineitaan. (Damian & Damian 2006.) Migreenikko tai tuoksuyliherkkä ei tosin aina tee eroa tuleeko hajuaistin turpiinveto luonnollisesta vai synteettisestä lähteestä. (Ks. esim. Sauliala 2016, 50.) 

Harhainen, luulosairas, liian herkkä, liian vilkkaalla mielikuvituksella varustettu, jopa hysteerinen on haisteleva ihminen. Vähäteltäväksi sopiva. Kun tohtori Freudin vastaanotolle tulee kolmikymmenvuotias Lucy R. valittamaan outoja hajuaistimuksia, päätyvät nuo aistimukset osaksi Lucyn hysteriadiagnoosia. Siis psyykkiseksi oireeksi siitä huolimatta, että Lucy kärsii myös jatkuvasta nuhasta tai muusta hengityselintulehduksesta, jonka vuoksi hänellä ei ole juuri lainkaan tavanomaisia hajuaistimuksia. Freud piti epätavanomaisena, että hajuaistimuksesta tuli hysterian laukaisevan trauman muistisymboli. Lucyn kohdalla selitykseksi löytyi hänen ”nenäkeskeiset” fyysiset vaivansa, jotka ohjasivat huomiota. Lucy tunsi palaneen vanukkaan hajua ja myöhemmin tupakansavun hajua vailla hajujen lähdettä. Freud kutsui tätä subjektiiviseksi aistimukseksi. Jos potilaan saisi muistamaan, missä tilanteessa hän on hajun haistanut objektiivisesti eli selitettävissä olevasta lähteestä, saattaisi löytyä trauman aiheuttanut tapahtuma. Melko johdattelevasti ja monipolvisesti Freud löytää Lucyn onnettomuuden syyksi sopimattoman rakkauden työnantajaansa, hoitolastensa isään. Hysteriakohtauksiin johtanut trauma kumpuaa tapauksessa tunteiden ristiriitaisuuksista. (Freud, 1891.)

Mutta vanukka-Lucy joutuikin kepposen uhriksi, väittää Pekka Vartiainen melko tolkuttomassa romaanissaan Hysteria: 

Kun ”vanukka-Lucy” […] ilmestyi Freudin vastaanotolle ikävine hajutuntemuksineen, Freud tiesi välittömästi, että pahanhajun tunne oli oire jostakin muusta kuin siitä, että joku olisi todella tunkenut vanukasta potilaan nenään tämän nukkuessa, kuten potilas itse epäili. 

Tosin Freudin tapauskertomus ei tätä epäilystä mainitse, mutta Vartiainen jatkaa:

Huvittavaa oli sikäli myös se, että ”vanukka-Lucy” oli kuin olikin kepposen uhri. Amiraali von Schneider - joka kärsi unettomuudesta ja kiniinin aiheuttamasta ripulista - oli tunkenut Lucyn nukkuessa jo viikon verran päivällisestä tähteeksi jääneitä vanukasjäämiä tämän sieraimiin. (Vartiainen 2009, 94−95.)

Alentavasta nimittelystä huolimatta Vartiainen antaa Lucylle paremman diagnoosin: ei, hän ei ole hysteerinen, ei edes luulosairas, vaan ilkeän pilan vuoksi Freudin vastaanotolle ajettu. Freudin syyn ja seurauksen selityksissä on muutenkin epäilyksen sijaa. Hän esimerkiksi hyväksyy palaneen vanukkaan objektiivisen hajun esiintymäksi Lucyn ja hoitolasten ruokaleikit, jotka keskeytyvät häiritsevän kirjeen saapumiseen. Epäilen kuitenkin, etteivät ruokaleikit ole yli sadassakaan vuodessa oleellisilta osin muuttuneet: leikkivanukas ei tuoksuu miltään, koska sillä ei ole aineellista vastinetta, se on olemassa vain leikisti. Korkeintaan se voi tuoksua joltain muulta, kuten hiekalta, silputuilta koivunlehdiltä ja räystäänalustynnyrissä limettyneeltä vedeltä. Leikin keskeytyessä sellaiset vanukkaat eivät pala pohjaan käryämään. Ne vain unohtuvat. 

Ajatus hajusta tai tuoksusta trauman muistisymbolina sen sijaan on hyvinkin mahdollinen. Se on huomattavasti vähemmän epätavallinen kuin mitä Freud esitti, eikä ole tarpeen selittää asiaa millään nenään huomiota vetävällä sairaudella. Mieleenpainuvia nimityksiä keksinyt Keller kutsui hajuaistia myös mahtavaksi velhoksi: Tuoksun voimasta voimme siirtyä hetkessä toiselle puolelle maapalloa ja ajassa, muistoissa, vuosia taaksepäin. (Keller 2006, 181.) Muistin velho ei vain ole aina hyvä, eikä tuoksusta muistaminen ei ole vain madeleine-leivoksia lehmuksenkukkateessä, ei nostalgissävytteistä tunnelmointia. 

Kaikkialla Kambodzassa ihmiset kavahtavat tupakansavua, mätänevien roskien ja bensiinin hajua, jotka tuovat mieleen kidutuksen, kuoleman ja pommit. Paha haju saa heidät hätkähtämään, niin kuin muualla säikytään kovia ääniä. Siitä käytetään sanaa rumseew, pään kieputus. Monilla on niska jäykkänä pahojen hajujen nuuhkimisen jäljiltä. He kärsivät huimauksesta ja pahoinvoinnista ja väittävät sen johtuvan heikosta sydämestä. (Echlin 2009, 145.) 

Näin kirjoittaa Kim Echlin romaanissaan Kadonneet, mutta asia on tuttu myös lääketieteen ja psykiatrian tutkimuksista. Tutkijaryhmä Massachusettsin yliopistosta tutki posttraumaattisesta stressireaktiosta ja paniikkihäiriöstä kärsiviä kambodzalaispakolaisia. Hajut, jotka Echlin mainitsee sekä ruuan käryt ja erilaiset kemikaalit kynsilakanpoistoaineesta lähtien laukaisivat pakolaisissa usein paniikkireaktion. Hajut olivat olleet läsnä kidutettaessa sekä muissa pelottavissa tilanteissa. Muistumina ne palautuivat ”tuuli-iskuiksi” (”wind attack”) nimetyissä kohtauksissa, joihin liittyi voimakkaita fyysisiä oireita, pahoinvointia, sekavuutta, hengenahdistusta, rytmihäiriötuntemuksia, jopa kuvitelmia sydänkohtauksesta. Oirehtimista helpotti, kun mittauksin selvitettiin fyysisten sairauksien epätodennäköisyys. Helpotti, kun hälvennettiin sairauden pelkoa. Mutta myös hajuaistimukset vaativat käsittelyä. Traumaattista tilannetta, josta paha muisto oli peräisin, käsiteltiin ja hajulle etsittiin aktiivisesti uutta tulkintaa. Niillä hajukokemusta yritettiin saada otetta. Pahan tilalle haettiin hyviä tuoksukokemuksia mukana kuljetettavista tuoksutteista lähtien. (Hinton, Pich, Chhean & Pollack 2006, 68−81.) 

Hajun laukaiseman paniikkikohtauksen kokijalle tuntemus, että haju voisi tappaa, on todellinen. Omalla tavallaan kuolemanvakavasti pahoihin hajuihin suhtaudutaan myös Papua-Uuden-Guinean arapeshien kulttuurissa. ”Älä haista pahaa” -ohje sisältää antropologi Donald Tuzinin mukaan moraalisen kannanoton. Arapeshit ymmärtävät hajun lähteensä kommunikoivaksi ulottuvuudeksi. Toisin sanoen haju on sitä erittävän asian ydin. Hajut koetaan sisään hengityksellä, jolloin tuota toisen elollisen tai elottoman ydintä pääsee sisään. Tästä syntyy jonkinlainen ”olet mitä haistat” -versio. Jos haistat pahaa, paha pääsee sisääsi. Tähän sisältyy moraalinen kannanotto: paha haju tarkoittaa huonoja moraalisia ominaisuuksia. (Tuzin 2006, 61.)

Hierarkia, valta, kontrolli

Moraalinen suhtautuminen hajuun on myös sen sanastoon kirjattu. Hajuaistin ruma on paha. Harvemmin tuoksukaan on kaunis, vaikka hyvä tuoksu kuulostaa toistamiselta. Toisaalta hajuihin liitetyn epäsopivuuden korostamisessa löytyy tiettyä tahallisuutta. Hajustetaiteilija Sissel Tolaas ei ole mikään huomaamaton tyyppi olemukseltaan. Hän kertoo tanskalaisessa tv-dokumentissa ”Hämmästyttävä hajuaisti” (Yle Fem 7.1.2015) värikkäästi, kuinka tykkää mennä kauppoihin haistelemaan tavaroita ja kuinka ainakin kerran paikalle on kutsuttu poliisit selvittämään ”häiritsevää” käytöstä - mitä Tolaas tietenkin päivittelee: ”oliko sokeankepin kanssa kulkeva ja tavaroita kosketteleva henkilö saanut osakseen samanlaista kohtelua?”, hän kysyy. Itse en voi olla kysymättä, onko haistelemista tehtävä niin näyttävästi? On epäselvää, millä tavoin tuon kaltainen väärinymmärryksen uhrirooli voisi hajuaistin langenneen enkelin pelastaa. Useimmilla ihmisellä eivät sieraimet juurihaan värähdä, vaikka kuinka innolla vetäisi ilmaa sisäänsä. Nuuhkiminen voi hyvin olla vaikka salainen harrastus, jos ei itse tee asiasta numeroa. 

Hajujen kommentoiminen on sitten asia erikseen. Haistelemisen epäluuloisuus, josta mainitsin edellä, häiritsee sitäkin. Vieras haisee. Tässä ilmaisussa haju ei ole neutraali. Toisen ihmisen hajun kommentointi osuu hyvin henkilökohtaiselle alueelle. Hajulla tehdään myös eroa meidän ja muiden välille. Yhtäkkiä Kellerin huomio eri ammattienharjoittajien hajuista alkaa näyttää joltain muulta kuin tarkka-aistisuudelta. Hajuilla on tehty eroja sosiaalisten ryhmien välille. Ensin yläluokka oli se, jolla oli varaa tuoksua parfyymeille. Sittemmin heillä on kenties ollut varaa olla tuoksumatta miltään. Parfyymit ovat valuneet rahvaan käsiin ja menettäneet arvostustaan. Halvan hajuveden tuoksu on kyseenalainen. Työtätekevät ovat haisseet elinoloilleen ja työlleen. Haju on leimannut heidät lokeroihinsa kuuluviksi. 

Joskus ihmettelin, kuinka joku haluaa tuoksua samalle kuin pyyhkeensä ja lakanansa, toisin sanoen tuoksua pesuaineilleen. Diane Ackerman osoitti ihmettelyni elitistisyyden, kun hän Aistien historia -kirjassaan kertoi naisista, jotka olivat mielissään, kun heidän käyttämänsä pesuaineen tuoksu tunnistettiin ja siitä kehuttiin. Parfyymeihin heillä ei olisi ollut varaa. Naisista oli mukava tuoksua pyykeilleen. Tuoksu edusti heille puhtautta. (Ackerman 1990/1991, 73-74.) Hajusteiden historia kulkeekin rinnakkain saniteettiolojen ja puhtauskäsitysten kehittymisen kanssa. 1700-luvulle on sijoitettu näissä asioissa tapahtunut suuri muutos. Sen myötä, kuten Jim Drobnick esittää, hajun tiedolliset ja käytännölliset merkitykset vähenivät ja symboliset ja affektiiviset merkitykset alkoivat nousta enemmän esiin. (Drobnick 2006, 163.) Hajujen merkitys opitaan assosiaatioiden kautta. Hajut koetaan kontekstissaan. Toisin sanoen kokemusten kautta hajun lähde tulee liitetyksi merkitykseen. (Herz 2006, 194.) Siten voi tiettyihin abstrakteihinkin asioihin tarttua haju.

Puhtaus ei ole vain fysikaalinen ilmiö. Ei liioin lika. Haju, kumpuaa se noista kummasta hyvänsä, ei ole neutraali. Äkisti hajututkija päätyykin fasismin ja rasismin kysymysten äärelle. Vallan hajusta tai pikemminkin löyhkästä kirjoittaa Hans Rindisbacher tulkinnassaan keskitysleirin kokeneiden kirjoituksista. Vangille haju oli suoranaisen kiduksen väline. Häneltä oli riistetty kaikki mahdollisuuden vaikuttaa omaan hajuunsa. Hän haisi likaiselle työlleen, huonolle ruualleen, saastaisille vankikopeilleen, sairauksilleen. Suihkut olivat aivan muuta kuin puhdistautumista varten. Vartioiden ruokien tuoksut ja ylimaalliset parfyymit korostivat julmuutta, alensivat alennettua. Hajut merkkasivat uhrit ja erottivat heidät valtaa omaavista. Sellaisetkin asiat, jotka normaalissa elämässä olisivat olleet miellyttäviä, kuten keiton aromi, saivat leirillä sairaan ja pahan merkityksen. Keiton lemu laajeni kattamaan leirin ilmapiirin. Vastaavasti natsien kuvauksista leireiltä puuttuvat hajut. Aivan kuin he eivät olisi olleet samassa todellisuudessa vankien kanssa, ja eiväthän he olleetkaan, vaikka sijainti oli sama. (Rindisbacher 2006, 137-140.) Rindisbacher sanoo hajun olevat pikemminkin tunnistava kuin tuottava väline: se ei itse muodosta symbolisia ja esittäviä rakenteita, mutta erehtymättömästi se paljastaa ja korostaa niitä. (Rindisbacher 2006, 147.)

Eronteko hajuilla ei jää vain historiaa, ei entisenlaisiin luokkayhteiskuntiin. Toisen haju -siten pelottava ja vieroksuttu -on liitetty toisten kulttuurien ihmisiin ennen ja nyt. Vieraus voi olla peräisin myös erilaisista mieltymyksistä, muun muassa hajuisteiden käytössä. Suomalaisia pidetään tässä suhteessa liki hajuttomina. (Hiltunen 2013.) Sen sijaan Libanonissa jopa vauvat käyttävät hajuvettä, mikäli maailman erikoisista lapsenhoitotavoista kertovaan juttua on uskominen. (Sannikka 2015.) Sekä omat kuin vieraat ihmishajujen kulttuuriset käytännöt osallistuvat yksilöiden käsityksiin itsestään. Ackerman kirjoittaa, että antiikissa miehet parfymoivat itseään ottaakseen tilaa, jopa pönkittääkseen omaa säteilyään ja laajentaakseen reviiriään. (Ackerman 1990/1991, 83.) Mutta vaikka tuoksuilla ei tietoisesti nostettaisi itseään esille, voi toisen omasta poikkeava haju(ste)käytäntö tuntua hajuhaitalta.

Monissa julkisissa rakennuksissa, esimerkiksi kirjastoissa, on nykyisin kylttejä, joissa kysytään ”tuoksutko liikaa”? Ei kysytä haisetko liikaa. Kirjastotyöntekijöillä on kokemusta siitäkin. Lahdessa pääkirjaston viereinen puisto on pussikaljaporukoiden suosiossa ja kehnommilla keleillä heitä satunnaisesti hakeutuu lepäilemään kirjaston lukusoppeihin. Kirjaston kävijälle nämä kanssaihmiset ovat tilapäinen epämukavuus. Samanlaisiin tilanteisiin törmää kaupassa, virastoissa, terveyskeskuksissa, busseilla, satunnaisesti. Työntekijöille asia oli hankalampi. Työpaikaltaan ei välttämättä pysty poistumaan tai edes väistymään etäämmälle. Alan Hyde on kirjoittanut tapauksesta New Jerseyssä parikymmentä vuotta sitten, jossa kirjasto oli antanut porttikiellon kodittomalle miehelle vastenmieliseksi ja jopa loukkaavaksi kuvaillun hajun perusteella. Oikeutta käytiin siitä, voiko julkinen paikka rajoittaa jonkun mahdollisuuksia käyttää sitä tällaisin syin. Kääntäen voisi kysyä onko lupa haista? Onko oma haju osa itsemääräämisoikeutta? (Hyde 2006.)

Olet -haiset?

Selvää on , että haju on hyvin olemukseen käypää. Arapeshien uskomuksen ”olet mitä haistat” voi kääntää muotoon ”olet miltä haiset”. Nykyinen neuroottinen puhtauskulttuuri on ollut tuottamaan tässäkin ylilyöntejä. Ihminen voi kärsiä ilmiöstä nimeltä hajuharhaluuloisuus: 

Jotkut henkilöt kääntyvät lääkärin puoleen epämiellyttävän hajunsa takia, jota ulkopuoliset eivät myönnä tuntevansa. Tällainen henkilö on varma siitä, että muut vain kaunistelevat asiaa. Lääkärinkään vakuutusta siitä, ettei asianomainen haise, ei henkilö usko. Kyseessä on hajuharhaluuloisuus. Se on yksi monista harhaluuloista, joista vain harvasta on henkilölle todellista haittaa. (Hannuksela 2012.)

Todellinen sosiaalinen haitta voi olemattomasta hajustakin tulla, jos käsitys itsestä on kovin huono.  

Parfyymin Grenouille kokee järisyttävän identiteettikriisin tajuttuaan, ettei hän haise millekään. Jo imettäjä halusi nopeasti eroon Grenouillesta, koska tästä puuttuu luontainen ominaishaju. Hän koki Grenouillessa olevan siksi jotain liki paholaisen riivauksen kaltaista vääryyttä. Isä Terrier, jonka hoteisiin imettäjä Grenouillea palauttaa, toteaa että kyllä tämän kapaloista jotain lemahtaa. ”En minä sitä tarkoita”, sanoi imettäjä tylysti ja työsi vasun luotaan. ”Minä en tarkoitta sitä, mikä on kapaloissa. Tietenkin hänen temosensa haisevat. Hän itse, tämä sekasikiö itse, ei tuoksu miltään.” (Süskind 1985/1986, 14.) Miltä lapsen sitten kuuluisi tuoksua, ihmettelee munkki. Haparoiden imettäjä selittää: 

Ne eivät tuoksu joka kohdasta samanlaiselta, vaikka tuoksu onkin aina miellyttävää, ymmärrättehän, isä, niiden jalat esimerkiksi tuoksuvat ikään kuin sileältä, lämpimältä kiveltä -ei, vaan maalaisjuustolta … tai voilta, tuoreelta voilta, juuri niin: ne tuoksuvat tuoreelta voilta. Ja niiden vartalo tuoksuu … niin, se tuoksuu maitoon kastetulta voitaikinakakulta. Ja kaikkein suloisinta niiden tuoksu on päässä, täällä ylhäällä, takaraivolla […] kas tässä juuri tässä kohdassa on tuoksu kaikkein suloisinta. Se tuo mieleen karamellin, se on ihanaa, ihmeellistä, te ette voi kuvitellakaan, miltä tuo tuoksu tuntuu! (Süskind 1985/1986, 16.)

Mutta mitäpä pahainen imettäjä tietää karamelleista saati paholaisesta? Imettäjän huomiot leimataan epäuskottaviksi. Eritteet eivät imettäjän mielestä kuulu ominaishajuun. Ei tosin tarvitse olla kovin hajuharhaluuloinen, että sitä pelkää. Itsen haju on loputon epäluuloisuuden kohde. Yritetään nuuhkia hengityksen hajua ennen treffejä. Haistellaan kainalosta, onko deodorantti pettänyt. Suomessa hiellä on sanotaan olevan korostuneen kielteinen leima. (Ziemann 2015.) Lisätään hajuvettä, kun omaan tuoksuunsa turtunut nenä ei sitä enää haista ja aletaan tuoksua liikaa, mutta ei sentään itselle. 

Hajutaiteilija Peter de Cuperen laatima itsen haju Own Smell -teos kääntää asian toisin päin. Oma haju on eritteissä: kaksi vuotta taiteilija keräsi erilaisia ruumiinsa hajuja, kuollutta ihoa, hengitystä, hikeä, spermaa, sylkeä, räkää, verta, eri tilanteissa ja erilaisten aterioiden jälkeen. Hajujen tisleellä hän sitten allekirjoitti kuin musteella kehittelemänsä hajutaiteen manifestinsa. (Quenqua 2015; http://www.peterdecupere.net.) Tarkkaa ainesosalistaa de Cuperen teoksesta ei kerrota, mutta näyttää siltä, että hän on lopulta kuitenkin samoilla linjoilla kuin Grenouille imettäjä: ulosteet eivät kuulu ihmisen hajuun. Vaarallisia osasia on silti mukana, jopa tabuja. Esimerkiksi sperman hajua ei joidenkin näkemysten mukaan pitäisi voida haistaa lainkaan, koska jos sen haistaa se on väärässä paikassa ja ”itsesaastutuksella” sinne joutunut ja sitä myöten tie moraaliseen perikatoon on valmis. (Looby 2006, 291.) Tabu olisi myös kuukautisveri naisen itsen hajun osana.  

Romaanin Grenouille itse tajusi hajuttomuutensa vasta aikuisena yksinäisellä vuorella kaukana muista ihmisistä. Kesken itseensä käpertyneiden ja kaikkivoipien hajufantasioidensa Grenouille järkyttyy oivalluksestaan, että hänestä puuttuu haju. Hän kokee, että hajun myötä häneltä puuttui jonkinlainen ydin tai sisin olemus. Myöhemmin hän oivalsi, että tällä ytimellään ihminen voi vaikuttaa siihen, miten häneen suhtaudutaan. Hän oivalsi myös sen, että olemuksen voi maskeerata haluamansa kaltaiseksi. Useimmat joutuvat tyytymään heikompiin näkyviin naamioihin. Grenouillen erityiskyvyt parfymöörinä antoivat hänelle mahdollisuuden luoda illuusiot tuoksuilla, jotka tehosivat tiedostamattomasti. Hän laati itselleen parfyymin, joka tuoksui ”ihmiselle, joka tuoksuu.” (Süskind 1985/1986, 180.)

Vaikka de Cuperen ”itsen haju parfyymi” tavallaan kyseenalaistaa minkään ihmisen olemuksellisen ytimen olemassaolon, muistuttaa se Grenouillen ihmisparfyymiä siinä, etteivät kumpaisenkaan ainesosat ole mitenkään erityisen miellyttäviä. Mistä on ihmisen haju tehty? Ei, ei ole sokerista, kanelista, kukkasista, niin kuin kansansadut pienet tytöt. Poikien resepti - etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista - saattaa olla lähempänä. Grenouillen ensimmäisen ihmisparfyymin perustan ainekset olivat tuore kissakakka, etikka, suola, pilaantunut juusto, eltaantuneen sardiinin haju tynnyrin kannesta raaputettuna, mätä kananmuna, majavahajuste, ammoniakki, muskotti, sarveisjauho, hiilletty siankamara ja sivetti alkoholiin uutettuna. Tämän likaviemärin lemun päälle tuli kerros piparminttua, laventelia, tärpättiä, sitruunaa, eukalyptusta, pelargoniaa, ruusua, appelsiininkukkaa ja jasmiinia. Kukkaset kietoivat kalmaisen perustan sisäänsä ja tuloksena oli eloisa elämän tuoksu. (Süskind 1985/1986, 180-182.)

Hajun viettelys

On iltapäivä Japani pörssissä ja ilmastointikanavista alkaa höyrytä piparmintun tuoksua työntekijöitä ja sitä kautta ilmeisesti myös rahan liikkeitä piristämään. Hajusteiden on ainakin joissain tutkimuksessa todettu lisäävän tehokkuutta ja vähentävän stressiä. (Damian & Damian 2006, 148.) Löytyisikö tuoksuista ihmelääke Suomenkin kestävyysvajeeseen? Ehkä ei kuitenkaan, vaikka ei se ideana joihinkin aiempiin nähden ole edes erityisen epätoivoinen. Vaarallinen se kylläkin voi olla. Kyse olisi hajusteilla piilovaikuttamisesta. Tuntuu vain olevan hajuaistin asioille tyypillistä, että aivan perustellusti pohdittaville seikoille löytyy eturivin puolestapuhujiksi kyseenalaisia tahoja. Yhdysvalloissa kaikenlaisten tuoksujen subliminaalisen käytön kieltoa kaupallisissa ja julkisissa tiloissa on ajanut skientologi-liitäntäinen taho. (Damian & Damian 2006, 149.) Tuoksuilla ja hajuilla ihmisen mieleen vaikuttamista ei kuitenkaan kannata näiden hörhöaktivistien takia jättää huomiotta. Tuoksuilla myynnin lisääminen on nykypäivää maailmalla ja pikkuhiljaa Suomessakin. (Tuominen 2012, 31-33; Pekkarinen. 2015.)Voi puhua tuoksumarkkinoinnista. Asian vaarallisuus piilee hajuaistin irrationaalisuudessa. Toisin sanoen siinä oletuksessa, että hajuilla saadaan ihminen toimimaan ja käyttäytymään vastoin omaa harkintaa ja kontrollia. Samaa subliminaalisen vaikuttamisen keskustelua on aika ajoin käyty muustakin mainonnasta ja esimerkiksi kauppojen muzakista. Muista siis kun seuraavan kerran menet asuntonäyttöön, jossa tuoksuu vastapaistettu pulla tai omenapiirakka - joka saadaan aikaan amerikkalaisten kiinteistövälittäjien niksillä laittamalla lämpimään uuniin omenoita, joihin on työnnetty kanelitikkuja - sinuun saatetaan yrittää piilovaikuttaa tuoksulla. Aina ei ole kyse peittelystä. Hajuilla voidaan luoda positiivisia mielikuvia.

Vielä hurjemmaksi tuoksujen viettelykset ja piilovaikuttaminen menevät kuitenkin kun keskusteluun tuodaan feromonit. Tosin siitä, kuuluuko asia hajuaistin piiriin, ei ole täyttä varmuutta. Feromonit ovat ihmisen tai eläimen lähettämiä kemiallisia viestiaineita, jotka vaikuttavat saman lajin muiden yksilöiden käyttäytymiseen tai hormonitoimintaan. (Wikipedia: Feromoni) Huomaamattomiksi hajuiksikin niitä on kutsuttu. Feromonit haistetaan toisin kuin muut hajut. Eläimillä feromonien haistamisen on todettu tapahtuvan vomeronasaalielimessä. Ihmiselläkin on sikiökehityksen alkuvaiheessa vomeronasaalielin nenän sierainten välisessä seinämässä. Suurimmalta osalta se kuitenkin surkastuu pois. Niilläkään, joilta elin löytyy aikuisenakin, ei sen toiminnasta ole varmuutta. Se on kuitenkin todettu, että jollain tavalla kuitenkin myös ihminen aistii feromoneja. (Ks. Pihlström 2014.)

Eniten huomiota ihmisillä on saanut feromonien vaikutus parinmuodostukseen, joka tarkentuu sukupuoliferomoneihin. On tehty hikitutkimuksia, joissa miellyttävimmiksi haistetut ovat osoittautuneet haistelijalle geneettisesti erilaisimpien näytteiksi, ja tästä on päätelty, että feromonit voisivat ohjata löytämään parhaan kumppanin synnyttämään geneettisesti monipuolisimman ja siten vastustuskyvyltään vahvimman jälkeläisen. Ihmisten parinmuodostus ei kylläkään ole näin luonnollista nykymaailmassa. Ehkäisypillerit esimerkiksi saavat evoluutiobiologi Markus J. Rantalan mukaan naisen suosimaan perimältään itsensäkaltaisten miesten hajua, mikä voi johtaa vääränlaisen parin valintaan. (Rantala Iltalehden haastattelussa 1.5.2014.) Muitakin kuin sukupuoliferomoneja on, kuten hälytysferomonit, jotka stimuloivat pakenemiskäyttäytymistä tai puolustautumista. Hyönteisiä tutkien on löydetty myös kokoontumiseen, reittien jäljittämiseen ja reviirin merkitsemiseen vaikuttavia feromoneja.

Feromonien vaarallisuus on niiden niin sanotussa eläimellisyydessä. Freudin nimissä esitetyn selityksen mukaan näköaisti on ihmisellä korvannut haistamisen parinvalinnassa siksi, että ihminen noussut pystyasentoon hajun yläpuolelle. (Mavor 2006, 281.) Diane Ackerman puolestaan on esittänyt hajuista, että olemme tietoisia niistä, mutta emme automaattisesti reagoi niiden takia tietyllä tavalla kuten useimmat eläimet tekisi. (Ackerman 1990/1991, 58.) Mutta feromoneja ei haisteta tietoisesti. Ei auta pystyasento tai sosiaaliset pidäkkeet: feromonien myötä olemme taas eläimiä, epärationaalisia ja viettien viemiä. Vai mitä? 

Eeva Nikoskelaisen paasilinnamaisessa romaanissa Ylilääkäri Männistö ja hallittu tulosjohtaminen pari lääkäriä joutuvat väitöskirjantekijän työnohjaajina tämän feromonien pauloihin. Tämänsuuntainen oletus ainakin syntyy. Ensin yliopistollisen sairaalan lääkärit, kumpikin vuorollaan, suhtautuvat lisensiaattiin ja tämän työn aiheeseen hyvin varauksella. Tytön ulkoista olemusta kuvataan suttuiseksi. Onpa hänellä jopa nenälävistys. Tutkimuksen aihetta, vomeronasaalielintä, pidetään myös hankalana. Mutta aivan kuin feromonit toimisivat pienellä viiveellä, ensitorjunnan jälkeen ohjaajien mieli muuttuu suopeaksi tutkijalle, jopa siinä määrin, että hänestä koetaan mustasukkaisuutta. Myöhemmin, kun väitöskirjantekijä tekijä äkisti lopettaa väitöskirjahankkeensa ja häipyy kaupallisen feromonifirman palvelukseen, petetyt ja jätetyt ohjaajat epäilevät olleensa tietämättään jonkinlaisina feromonin mahdollisuuksien koekaniineina. (Nikoskelainen 1999.) Pelottavinta tilanteessa on kontrollin puute, se, että joku toinen voisi ohjailla käytöstäsi. Voisiko vastaan tulla tilanteita, joissa feromonien käyttö kyseenalaistaisi henkilön syyntakeisuuden?

Feromonituotteet, joita eräs toinen Nikoskelaisen romaanin henkilö testaa suotuisin seurauksin, eivät ole fiktiota. Olen itsekin kokeillut käytöshäiriöisen kissa rauhoittamiseen tarkoitettua Feliway-hajustinta - ilman mainittavaa vaikutusta äkäisen kissamme käytökseen. Mutta myös ihmisillekin feromonituotteita löytyy. Ei tosin käytöshäiriöihin, vaan houkuttelemaan vastakkaista sukupuolta. Sodankylässä valmistettua feromonisuihketta, jota mainostetaan lääketieteellisiin väittämin ja kaavakuvin, voi esimerkiksi ostaa netistä. On myös parfyymejä, joiden väitettään sisältävän feromoneja. Vaikutus ei ehkä kuitenkaan ole niin selkeä kuin romaanissa. Eräs feromonilla varustetun hajuveden testaaja jäi epäilemään johtuiko hyvä flaksi baarissa feromoneista vaiko jostain muusta: 

Huomasin, että tuoksun ansiosta tarkkailin ympäristöäni. Olin itsevarmempi ja vapautuneempi kuin yleensä ja ehkä siksi helpommin lähestyttävä. Johtuiko se itse tuoksusta vai testitilanteesta, jäi kuitenkin hämärän peittoon. (Majamaa 2013.)

Kuvitellaan vielä yksi vaarallinen tilanne. Tämä ajatusleikki ei ole minun. Jostain sen luin, mutta lähdettä en löytänyt uudelleen, joten minun on kiittäminen tuntematonta seuraavasta visiosta: Ihmisen feromoneja ei tunneta vielä kovin hyvin eikä niitä osata tuottaa synteettisesti. Mitä feromoneja sisältävät hajuvedet sitten sisältävät? Ehkä villisian feromoneja – ne tunnetaan jo paremmin. Lanseerataan uusi ihanan viettelevä parfyymi, josta tulee heti myyntihitti citysinkkujen keskuudessa. Manhattanin yöelämä sykkii tuota tuoksua. Mitä tapahtuu, kun joku kiero kuljettaa saarelle lauman kiimaisia villisian karjuja ja päästää me vapaaksi?

Vaikka hajuviettelys voi olla vaarallinen toisille, voi sillä olla yllättäviäkin hyötyä. Hauskemmassa esimerkissä hajuvesiviettelyksistä (joskin yhtä epäluotettavasta lähteestä löytyneessä, Verkkouutiset 1999) kuin edellinen, esitetään miesten hajuvedestä lemmenrohtoa oseloteille.

Hajuvesistä voi olla apua myös luonnonsuojelussa. Sukupuuton uhkaamat Texasin oselotti-kissapedot on saatu innostumaan seksipuuhista, kun ne ovat saaneet haistaa Calvin Kleinin Obsession for Men (miehen pakkomielle) -partavettä.

Hajuveden eroottinen teho havaittiin Dallasin eläintarhassa tehdyissä kokeissa. Neljä naarasoselottia reagoi Klein-hajuveteen selvästi voimakkaammin kuin muihin tuoksuihin.

- Teknikkomme toi pilan päiten kokeisiin partavettä. Se sai oselotit villeiksi, kertoi Dallasin eläintarhan tohtori Cynthia Bennett.

Hänen mukaansa hajuvesi voisi tehota mm. siten, että se auttaisi luonnossa olevat oselotit löytämään toisensa. Texasissa asustaa oselotin alalaji, joita elää villeinä enää 100-120 yksilöä.

Näihin toiveikkaisiin visioihin on hyvä päättää hajuaistin vaarojen kartoitus.

Lopuksi

On siis vaarallista jos ei haista, sekä fyysisesti että henkisesti. Toisaalta on vaarallista haistaa tiettyjä vaarallisia aineita. Mutta kun hajujen merkitykset syntyvät aiemmista kokemuksista, voi vaaralliseksi koetun hajun lähde olla mikä vain. Hajuaistissa on vaarallista sen hallitsemattomuus ja väistämättömyys, jopa se, että joku tai jokin saattaa voida hajujen kautta houkutella ja hallita meitä. Näiden vaarojen kanssa on kuitenkin vain elettävä. Kuten Parfyymi-kirjassa, haistaminen rinnastuu hengittämiseen. Jos ei hengitä, ei elä. 

Lähteet:

Ackerman, Diane 1990/1991. Aistien historia. (A Natural History of the Senses, 1990.) Suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: WSOY.

Classen, Constance & Howes, David & Synnott, Anthony 1994. Aroma. The Cultural History of Smell. London & New York: Routledge.

Damian, Peter & Damian, Kate 2006. Environmental Fragrancing. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 148-160.

Freud, Sigmund 1891. Studies On Hysteria. Translated and edited by James Strachey. New York: Basic books, inc. 

Gray, Richard T. 2006. The Dialect of ”Enscentment”. Patrick Süskind’s Perfume as Critical History of Enlightenment Culture. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 235-253.

Hannuksela, Matti 2012. Hienhaju (hajuhikisyys, bromhidrosis) Lääkärikirja Duodecim 29.10.2012. 

Herz, Rachel S. 2006. ”I know what I like. Understanding odor preferences.” Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg,190-203.

Hiltunen, Elina 2014. Suomalainen kuluttaa edelleen niukasti tuoksuja. Yle uutiset 25.4.2014.

Hinton, Devon E., Pich, Vuth, Chhean, Dara & Pollack, Mark H. 2006. Olfactory-Triggered Panic Attacks Among Khmeer Refugees. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 68−81.

Hyde, Alan 2006. Offensive Bodies. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 53-58. 

Iltalehti 1.5.2014. E-pillerit voivat johtaa naisen harhaan miesvalinnassa. 

Itkonen, Erkki & al. (toim.) 1992. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja A-K. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Jokelainen, Matti ja Pulliainen, Veijo 2004. Hajuaistin muutokset Alzheimerin taudin varhaisena oireena. Duodecim 2004;120: 299–304. 

Kaaro, Jani 2014. Tutkimus: Huono hajuaisti kertoo kuolemanvaarasta. Helsingin Sanomat 2.10.2014. 

Keller, Helen 2006. Sense and Sensibility. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 181-183.

Kettunen, Niko 2013. Uuden auton tuoksu voi vaarantaa terveyden. Helsingin Sanomat 8.6.2013.

Kivistö, Jorma & Laakkonen, Simo 2001. Näkymätön kaupunki. Hajujen historia muistojen kuvaamana. Teoksessa Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen & Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan. Kaupungin ja ympäristön muutos 1800- ja 1900-luvuilla. Helsinki: Edita. 152−163.

Kupfer, Joseph H. 2003. Engaging Nature Aesthetically. The Journal of Aesthetic Education, Vol. 37, No. 1, 77–89.

Lasten tiedekysymykset 2018. Voiko pahaan hajuun kuolla? Miksi ihmiset lyhenevät vanhetessaan? Helsingin Sanomat 2.3.2018.

Looby, Christopher 2006. ”The Roots of the Orchis, the Iuli of Chesnut”: The Odor of Male Solitude. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 289-304.

Lyytimäki, Jari 2006. Unohdetut ympäristöongelmat. Helsinki: Gaudeamus. 

Löfström, Jan 2000. Aromeja aistien historiallisesta antropologiasta, Historiallinen aikakauskirja 1/2000, 15–22. 

Majamaa, Maiju 2013. IS testasi uuden iskukeinon: Tällä jipolla miesten päät kääntyvät - käyttö omalla vastuulla! Ilta-Sanomat 7.6.2013.

Manninen, Laura 2015. Toivekoti onkin homepommi: haju piiloon wunderbaumilla. Ilta-Sanomat 21.9.2015. 

Mavor, Carol 2006. Odor di Femina. Though You May Not See Her, You Can Certainly Smell Her. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 277-288.

Niemi, Veikka 2018. Ford patentoi keinon poistaa uuden auton haju autosta – Patentti paljastaa myös, miten kuka tahansa voi tehdä sen itse. Tekniikan maailma 20.11.2018. 

Nikoskelainen, Eeva 1999. Ylilääkäri Männikkö ja hallittu tulosjohtaminen. Helsinki: Tammi.

Numminen, Pekka 2016. Ympäristöjärjestö varoittaa uuden auton hajusta. Iltalehti 16.3.2016. 

Pekkarinen, Susanna 2015. Näin tuoksuilla lisätään myyntiä – hotellin luksuksentuoksu ja hedelmätiskin omenainen aromi ovat tuoksumarkkinointia. Yle uutiset 23.3.2015. 

Pihlström, Henry 2014. Miksi haistamme sellaista mitä ei kuuluisi? Videoluento Studia Generalia -luento sarjassa Aisti (6.11.2014, Helsingin yliopisto.) 

Queneau, Raymond 1995. Zazie - pariisin päiviä. (Zazie dans le métro, 1959.) Suom. Jukka Mannerkorpi. Helsinki: Otava.

Quenqua, Douglas 2015. An artist’s palette of odours. International New York Times, April 8, 2015.
Rindisbacher, Hans J. 2006. The Stench of Power. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 137-147.

Ryynänen, Riitta 2015. Wunderbaum pitää karhut loitolla. Maaseudun tulevaisuus 20.9.2015.  

Sacks, Oliver 1985/2011. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. (The Man Who Mistook His Wife for a Hat, 1985.) Suom. Merja Helanen-Ahtola. 4. p. Helsinki: Tammi.

Salokangas, Raimo K. R. 2004. Aistiharha – neurologinen vai psykiatrinen häiriö? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2004; 120 (17): 2085-92. 

Sauliala, Anu 2016. Tuoksuyliherkän arkea. Allergia & Astma 4-5/2016, 50-51.

Sannikka, Marja 2015. Turkkilaisvauva juo teetä ja libanonilaisvauva käyttää hajuvettä. Yle Kioski 5.3.2015. 

Sivukari, Pekka 2015. MT: Wunderbaumit puihin ja karhut pysyvät poissa laitumelta. Yle uutiset 22.9.2015. 

Süskind, Patrick 1985/1986. Parfyymi – erään murhaajan tarina.(Das Parfum. Die Geschichte eines Mörders, 1985.) Suom. Markku Mannila. Helsinki: Otava.

Tiessalo, Paula 2014. Hajuaistin menetys vie seksihalut. Yle uutiset 24.10.2014. 

Tuominen, Jari 2012. Tuoksujen ihmeellinen maailma. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kureeri.

Tuzin, Donald 2006. Base Notes: Odor, Breath and Moral Contagion in Ilahita. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 59-67.

Vartiainen, Pekka 2009. Hysteria. Helsinki: Books on Demand. 

Ziemann, Marcus 2015. Suomi, hajuttomien ihmisten maa – kun hiki ei saa haista. Yle uutiset 15.3.2015. 

Rönsyilevän kirjoituksen pohjalta on pidetty tiivistetty esitys ”Vaarallinen hajuaisti” Kalevalaseuran kekrinpäivän seminaarissa Sanaton maailma 29.10.2015.