Virpi Kaukio
Alussa oli haju. Miksei? Olisiko se liian olematonta tai mitätöntä? Jopa sopimatonta? Jossain toisessa tilanteessa ehkä, mutta kaunokirjallisuudessa taiteena ei. Millainen alun haju voisi olla?
Jos Julian Barnesin 10 ½ lukua maailmanhistoriaaon uskominen, niin se oli alkukantainen löyhkä.
Behemotit pantiin lastiruumaan yhdessä sarvikuonojen, virtahepojen ja elefanttien kanssa. Oli järkevää käyttää niitä painolastina; mutta kuvitelkaa mikä lemu. Eikä lantaa luomaa ollut ketään. Miehillä oli kylliksi tekemistä eläinten syöttövuoroissa, ja heidän naisensa -jotka heitä nuoleskelevien hajulieskojen armoilla löyhkäsivät kai yhtä pahasti kuin mekin -olivat aivan liian hentoja. Jos lanta siis haluttiin siivota, se piti tehdä itse. Parin kuukauden välein vinssattiin auki peräkannen paksu luukku ja laskettiin siivoojalinnut sisään. (Barnes 1990, alku)
Kertoja on tupajumi, joten viitattu me selittyy muiksi eläimiksi. Hajusta raskaimmin syytetty Behemot on Jobin kirjassa mainittu suurikokoinen, myyttinen eläin, kasvinsyöjä, mikä selittää lannan suurta määrää.
Huomaamattaan lukija haistelee kuvitteellista ympäristöä sanoista, mistä tahansa sanoista: mitään erityistä omaa sanastoa hajuille ei ole. ”Kuitäälvoihaistnäi?”, ihmettelee Gabriel Pariisin metroasemalla romaanin Zazie – Pariisin päiviä alussa ja leyhäyttää lukijan eteen aikaa, paikkaa ja tilannetta määrittävän tunnelman. (Queneau 1959/1995. 7.) Kuvaamatta hajua sen enempää kuin pohtimalla kylpyhuoneiden vähyyttä pariisilaisissa kodeissa lukija jo haistaa mielessään aseman aromit. Pesemättömiä hiuksia, päänahkoja, hampaita, kainaloita, iholla lämmenneitä parfyymeja, pesuaineilla kuorrutettuja vaatteita, märkiä kenkiä, kiskojen metallia ja sähköä, betonia ja maata: kuvittelukyky keittää kokoon lukijalle tutuista aineksista tilanteeseen sopivan seoksen paikan ilmaa, jolla se kietoo sisään fiktiiviseen maailmaan.
Kirja Aloittamisen taito esittää, että romaani voi alkaa kolmenlaisella hajuaistimuksella: pahalla, hyvällä tai moniulotteisella. (Neimala & Papinniemi 2010, 409.) Kenties Behemotin lannanhajusta ei voi paljoa muuta sanoa kuin, että paha on. Useimmiten kirjallisuuden hajut ovat kuitenkin moniulotteisia. Seuraavassa tarkastelen esimerkkien kautta millä lailla: millaisia erityyppisiä merkityksiä hajut kirjallisuudessa kantavat?
Hajut ajan- ja paikan kuvina
Arkielämän kulttuurihistoriassa on kirjallisuutta on luettu hajuja seuraten. Hajun aineellisten lähteiden kautta on selvitetty menneisyyden hajuympäristöjä. Ylivoimaisen esimerkin tästä voi lukea Patrick Süskindin Parfyymi-romaanista, joka kertoo 1700-luvun Pariisista:
Aikana, josta nyt on puhe, vallitsi kaupungeissa niin voimakas lemu ja löyhkä, että meidän nykypäivän ihmisten on sitä vaikea edes kuvitella. Kadulla lemusi lanta ja takapihoilla virtsa, portaikot lemusivat lahonneelle puulle ja rottien jätöksille, keittiöt pilaantuneelle kaalille ja lampaanrasvalle; tuulettamattomissa huoneissa leijui tunkkainen pöly, makuuhuoneissa lemusivat rasvaiset lakanat, kosteat höyhenpeitteet ja yöastioiden pistävänmakeat huurut. Savupiipuista löyhkäsi rikki, nahkurinverstaista leyhyi ilmoille syövyttävien lipeävesien katku ja teurastamoista hyytyneen veren haju. (Süskind 1986, 5-6.)
Ei siis ollut sellaista elämän tai rappion ilmentymää, johon ei olisi liittynyt tietty haju, huomautti Süskind. Parfyymi on hajujen ja tuoksujenkin kirjallisuudessa on aivan omaa luokkaansa. Siitä huolimatta, että romaanin sanoma tai kärki on muualla kuin hajumaailmoissa. Nimittäin valistusajan rationaalisuuden kyseenalaistamisessa. Richard T. Grayn mukaan tämä kyseenalaistus tehdään siirtämällä valistuksen tiedolliset mekanismit niin sanotusti ”hajuaistin vieraannuttavaan maailmaan” (Gray 2006, 236). Silti Pariisin hajumaailman ajallinen kuvaus tuntuu uskottavalta, vaikka olisikin liioiteltu. Romaani sijoittuu aikaan ennen saniteettioloissa ja puhtauskäsityksissä 1700-luvulla tapahtunutta käännettä.
Virginia Woolfin Runoilijan koiran (Woolf 1933/1983) alkuperäinen nimi esittelee sen Flushin, Elizabeth Barrett Browningin koiraksi väitetyn cockerspanielin elämäkerraksi. Woolf kirjoittaa, että runoilijan ja tämän koiran välillä vallitsi yhdennäköisyys ja sen lisäksi jonkinlainen kaltaisuuden tunne. Rinnastus kääntää elämäkerran kohteen toiseksi. Koiran kautta kerrotaan runoilijan elämä. Koiranäkökulma on kuitenkin kiinnostava myös hajumaailman vuoksi. Ennen kuin Flushista tuli neiti Barrettin seurakoira, se eli maalla ja juoksi kaniinivainun ja viettiensä vietävänä. Flushia on luettu feministisestä näkökulmasta: koiran kirmailuissa on nähty ennennäkemätöntä vapautta sosiaalisista rajoitteista. Haistaminen on siten tulkittu välittömäksi aistimiseksi, jota eivät sukupuolittuneet käytännöt rajoittaneet, ei liika hallintaan viittaava älyllistäminen. (Booth 2000.) Mutta kun Flush kesyyntyy ja sivistyy yläluokkaisen seurakoiran elämänpiirissään siitä tulee ihmismäisen naurettava ja sillä on myös yhtä vähän vapautta kuin viktoriaanisella naisella.
Runoilijan talossa suurimman vaikutuksen Flushiin teki se mitä se haistoi. Millaisia olivatkaan nuo hajut? Paahtuvia paisteja, valeltavia lintuja, porisevia keittoja eli eri tavoin kypsennettävää ruokaa. Muitakin tuoksuja oli: seetri, santelipuu, mahonki, gobeliinit ja plyysiverhot (eli kalustus ja sisustus), miehen ja naisen ruumiin tuoksut (tässä tapauksessa tarkemmin sanoen palveluskunnan hajut -emännän huoneen sairaan asujan ja kölninvesipilven hajut tulevat kutittamaan Flushin kuonoa myöhemmin), vaatteet, viinin ja sikarin tuoksu. Interiöörin hajumaailman täydentävät hiilipöly ja sumu, jotka sijoittavat talon kartalle, Lontooseen ja jopa aikakaudelleen. Mutta tarvittiinko niiden kuvaamiseen koiraa? Olivatko ne kuvaamalleen ajalle 1800-luvun puolivälille liian aistillisia ihmishavainnoiksi? Ainakin Flush tarjoaa jonkinlaisen syyntakeettoman näkökulman. Koiralla on narrien vapaus arvostella alaviistosta.
Flushin hajuaisti ihmistyy jopa niin pitkälle, että se haistaa kangaskaupassa kiinalaisia ja arabialaisia aromeja silkeistä ja tylleistä. Mistä se voi tietää moisia paikkoja ja niiden materiaaleille ominaisia tuoksuja? Vastaavasti Flush luopuu emäntänsä hyväksi kaikista Wimpole Streetin hajuista. Onko se sille edes kovin suuri menetys? Ainut vertailukohta Flushilla on aiemmasta elämästään Readingin niityillä. Siihen verrattuna katu kuumana kesäpäivänä iskeytyy sen sieraimiin voimalla. Katuojista nousee pökerryttävä löyhkä. Oli pistäviä hajuja, jotka syövyttivät rautakaiteita (ja jälleen, mistä koira tietää tällaista?) ja kellarikerrosten lemua. Monisyisemmiksi, vastakohtaisemmiksi, sekoittuneemmiksi ja inhottavammiksi Woolf ne mainitsee kuin mikään Flushin kuonoa aiemmin koskettanut haju. Ei, makuuhuonekoiraksi ryhtynyt Flush ei niitä arvosta. Se arvostaa kanansiipipaloja ja kermaista riisivanukasta, jotka sen emäntä sen kanssa jakaa.
Vain kerran lontoolaisessa puistossa, kun Flush pitkästä aikaa näkee ruohoa ja puita, se kuulee korvissaan metsästyshuudon. Mutta se oppii kerrasta ein, kun hihna nykäisee kivuliaasti kaulasta ryntäilijää. Woolf kuvaa joka kerta Flushin viettien kutsun Venuksen metsästystorven äänellä. Vielä sittenkin kun Flush on karannut emäntänsä kanssa Italiaan ja pois ”tyrannien ja kiusaajien, isien ja koiravarkaiden” rajoittamasta englantilaisesta ympäristöstä, viettien kutsu on tuo kuvitteellinen ääni. Se herättää Flushin mielessä yksilön kokemuksen ylittävät muistot rodun alkujuurilta Espanjasta. Flush uneksii samalla tavoin villimmästä ajasta, esi-isiensä ajasta kuin Jack Londonin Erämaan kutsun Buck, jonka tuo kutsu vie lopulta mennessään (London 1903/1979). Mitä muuta vaistot olivatkaan kuin esi-isien muistoja, jotka elivät koirassa uudelleen? Kuvat ja äänet toisesta ajasta nostavat koiran karvat pystyyn. Kuvitelma muuntuu fyysiseksi reaktioksi. Mutta vaikka Woolf niin kuin Londonkin kuvaa kutsun ääneksi, mutta sen voi lukea hajulla huudetuksi.
Flushin havainnot ovat toki myös erityisen ääniherkkiä. Spanieli kuulee muutokset ilmapiirissä ja keskustelujen sävyissä. Kun se hetkeksi kaapataan Lontoossa, se kuuntelee ympäristöään. Ei haistele. Tai jos haistelee, sitä sanota. Sivistyneeksi typistetty hajuaisti ei ole sille tiedonlähde. Woolfilla on ehkä ollut kuulon korostamisessa oma agendansa. Kirjan huomautusosiossa Woolf kirjoittaa, että rakastettua runoilijaa neiti Barrettia oli syytetty ”korvan vajavaisuudesta” riimittelyn suhteen, ja kiistää hilpeällä tavalla oletetun vajavaisuuden. Woolfin neiti Barrett näyttäytyy omapäisenä sääntöjenrikkojana. Tämän kokeilemien sanaparien sopiminen yhteen edellytti nimenomaan herkkää korvaa eikä mekanistisia kielisääntöjä.
Vihdoin sivulla 81 sordiino poistetaan hajujen torvesta ja ne pölläytetään kuonon värekarvoihin kuin monenväriset jauheet. Woolf kirjoitti, että siinä missä runoilija näki, Flush haistoi. Se oli hurmiota ilman sanoja. Elämäkerrankirjoittaja tunnustaa ihmisnenän vajavaisuudet ja sanojen rajallisuuden ja kirjoittaa, että Flush sen sijaan eli enimmäkseen juuri hajujen maailmassa.
Rakkaus oli pääasiassa hajua, muoto ja väri olivat hajua, musiikki, arkkitehtuuri, laki, politiikka ja tiede olivat hajua. Flushille itse uskontokin oli hajua. Meidän kykymme rajoissa ei ole kuvata alkuunkaan, miten se koki päivittäisen kyljyksensä tai keksin. (Woolf 1933/1983, 82.)
Miten omituinen kohta! Miksi tarttua niin epäaistillisten asioiden hajuihin kuin laki ja politiikka? Miksi Woolfista on suorastaan mahdotonta kuvata mitä koira kyljyksestään haistoi ja miten sen koki? Woolf aloittaa myös kuvaamaan omalaatuisin assosiaation spanielin hajua, jossa sekoittuu soihtujen, laakerin, suitsukkeiden, lippujen, vahakynttilöiden ja kamferissa säilytetyn, satiinikoron tallaaman ruusunlehtiseppeleen tuoksu, mutta lopettaa sitten kesken kuin rytistäen pilalle menneen luonnoksen. Ehkä Shakespeare olisi kuvaukseen pystynyt, mutta kun ei ryhtynyt, tuumii Woolf. Miksi edes lahjakas kirjailija ei uskonut sanoihin? Tässä kenties ammottaa se sama ylittämätön kuilu, joka nähdään kokemuksen ja sen kuvauksen välillä. Tai vaikkapa ihmisen ja luonnon välillä, inhimillisen kielen ja ei-inhimillisen luonnon välillä. Ihminen ja kieli vääristävät tai ainakin sävyttävät ihmisestä riippumattoman kuvauksen kohteen. Luonto ja koira luontokappaleena ovat, mutta mitä ne ovat ja miten ne ovat, siitä ei voi mitään sanoa muuttamatta niitä omiksi kuvikseen. Onko siis hajuista ja tuoksuista puhuminen ja kirjoittaminen samalla tavalla vääristävää? Se, että yrittää vääntää kielen muotoon sellaista, joka sitä vailla omia sanoja välttelee?
Vaikka sekä Parfyymissä että Runoilijan koirassa hajulla luodaan vahva aistillinen ajan ja paikan kuva, hajut ja hajuaisti ovat niissä välineitä jonkin muun seikan esittämiseen ja käsittelyyn. Toisaalta hajut kantavat ajankuvaan myös abstraktimmalla tasolla. Hajut ja tuoksut saavat merkityksensä omalakisen fiktiivisen maailmansa kokonaisuuden kautta. Ympäristöä voi niiden läpi lukea vain varauksella.
Erikoinen piirre on se, että parhaat kuvaukset eri paikkojen ominaishajuista on luettavissa matkakirjallisuudesta. Hajuun tottuu nopeasti eikä tuttua kyseenalaisteta. Mutta muualta tullut haistaa paikan aromit helposti ja tulkitsee ja luokittelee niistä tietyn ominaishajun ytimen. Syntyy piirileikki oman ja vieraan kesken, varsinkin kun hajuaistimusten selviytymisluonteeseen kuuluu, että haju vaistomaisesti arvotetaan pian joko miellyttäväksi tai vastenmieliseksi.
Hajut toiminnallisena ja liikkeellepaneva elementtinä
Hajuaisti on mahtava velho, Helen Kellerin mukaan. Sillä on kyky siirtää hetkessä toiselle puolelle maapalloa ja ajassa, muistoissa, vuosia taaksepäin. (Keller 1913/1957, 181.) Kaunokirjallinen esimerkki tästä taiasta, jonka kaikki tietävät, on tietenkin proustilainen madelaine-leivos. Mutta miksi aina viitataan vain leivoksiin, kun tuoksu tulee lehmuksenkukkateestä ja siihen kastetusta leivoksesta yhdessä?Miksi siis tuoksu on muistin herättäjä eikä maku? Toisaalta jopa 75 % makuaistimuksesta syntyy haistetusta aromista. (Meredith 2008/2012, 262).
Taianomaisen ilmestyksen sijaan Kadonnutta aikaa etsimässä romaanin päähenkilö joutuu kuitenkin ponnistelemaan muistojensa perään. (Proust 1913/1968.) Hän suree, että muistaa Combraysta, jossa lapsena vietti aikaa, vain oudon kapean kiilan mallisen kuvan talosta ja tietystä hetkestä. Kaikki muu sen ympärillä on sumuista ja kateissa. Madelaine-leivosmuru palauttaa kyllä yllättäen erikoisen onnentunteen (jota hän ei osaa selittää vielä sittenkään kun tunnistaa maun/tuoksun aiemman kohtaamisen). Mutta kun toinen ja kolmas suullinen teehen kastettua pikkuleipää tuovat aina vain huonommin koettua lähemmäs, Marcel tajuaa, että hänen on etsittävä kokemuksen lähdettä itsestään, omasta tietoisuudestaan (tai alitajunnasta). Muisto irtautuu aistimuksesta.
Muistin velho ei myöskään ole aina hyvä. Otetaan esimerkki Kim Echlinin romaanista Kadonneet:
Kaikkialla Kambodzassa ihmiset kavahtavat tupakansavua, mätänevien roskien ja bensiinin hajua, jotka tuovat mieleen kidutuksen, kuoleman ja pommit. Paha haju saa heidät hätkähtämään, niin kuin muualla säikytään kovia ääniä. Siitä käytetään sanaa rumseew, pään kieputus. Monilla on niska jäykkänä pahojen hajujen nuuhkimisen jäljiltä. He kärsivät huimauksesta ja pahoinvoinnista ja väittävät sen johtuvan heikosta sydämestä. (Echlin 2009, 145.)
Asia on tuttu myös lääketieteen ja psykiatrian tutkimuksista. Tutkijaryhmä Massachusettsin yliopistosta tutki posttraumaattisesta stressireaktiosta ja paniikkihäiriöstä kärsiviä kambodzalaispakolaisia. Hajut, jotka Echlin mainitsee sekä ruuan käryt ja erilaiset kemikaalit kynsilakanpoistoaineesta lähtien laukaisivat heille usein paniikkireaktion. Hajut olivat olleet läsnä kidutuksessa sekä muissa pelottavissa tilanteissa. Muistumina ne palautuivat ”tuuli-iskuiksi” (wind attack) nimetyissä kohtauksissa, joihin liittyi voimakkaita fyysisiä oireita. (Hinton, Pich, Chhean & Pollack 2006, 68−81.)
Kirjallisuudessahaju voi saada aikaan muistojen ja tuntemuksien heräämistä konkreettisempia liikkeellelähtöjä. Esimerkiksi kuten Philip Ridleyn näytelmässä Vincent River. (Ridley 2000.) Nimihenkilö Vincent on kuollut. Se mitä on tapahtunut, alkaa purkautua näytelmän koostavassa keskustelussa juuri homoksi paljastuneen Vincentin äidin Anitan ja nuoren miehen Jamien välillä. Juopunut miesjoukko oli törmännyt Vincentiin hylätyn aseman miesten vessassa, jota epäiltiin homojen kohtauspaikaksi. Mutta tilanteen kärjisti ja leimautti liekkeihin haju: eräs miehistä haistaa Vincentin kädestä Jamien hajun. Alkukantaista selviytymistä auttanut aisti leimauttaa pintaan alkukantaisen vihan outoa, vierasta, erilaista kohtaan. Raivosta tulee sokea ja kuuro. Brutaalilla tavalla Vincent River esittää yhden version hajuihin ja tuoksuihin liitetystä seksuaalisuuden ja kuoleman yhdistävästä teemasta.
Hajujen ja tuoksujen kysymykseksi ei loputa riitäkään ”mitä on tapahtunut?” Täytyisi vielä kysyä mitä sitten? Ja kuvitella nuuhkaisun hetkelliselle informaatiolle jatko. Tämä hieman on eri asia kuin esimerkiksi hajut dekkarimaisessa juonessa, kuten vaikkapa Alan Bradley kirjoissa, joissa nuori kemisti Flavia de Luce päättelee asioita erilaisista hajuyhdisteistä:
Joku täällä kuitenkin oli ollut, ja jos nenääni oli uskominen, vieläpä aika hiljattain.
Auringon lämmittämästä puuovesta lähti hajua, joka ei kuulunut tähän paikkaan. Leyhyttelin kädellä ilmaa sieraimiani kohti, samaan tapaan kuin haistellessani kemikaaleja laboratoriossa.
Ei epäilystäkään, vankkureiden ovella viipyili selvästi havaittava haju, joka ei varmasti ollut tuntunut siinä aiemmin: kalan haju.
Meren haju. (Bradley 2015, 211.)
Näitä sherlockholmesmaisia hajun toiminnallisia esimerkkejä löytyy kyllä useita fiktiosta vieraan parfyymin hajusta Flavian asiantuntijuutta vaativiin hajuyhdisteisiin. Haju voi tarjota tietoa.
Mielenmaisemien ja identiteetin hajut
Tommi Kinnusen romaanissa Lopotti sokealle Helenalle sanotaan sokeainkoulussa, ettei tämä osaa vielä mitään, mutta kyllä hänet muokataan yhteiskunnalle hyödylliseksi kansalaiseksi. Helena yrittää kertoa, että osaa vaikka mitä: ”erottaa äänestä, puhaltaako tuuli kuusen vai männyn läpi, tai hajusta, onko puunrunko koivu, paju vai haapa, mutta opettaja nauraa heleästi ja sanoo saman kuin isä. − Sellaisia taitoja tarvitsisi, jos olisi metsäläinen!” (Kinnunen 2016, 139-140.)
Metsäläisyydellä viitataan tuskin vain siihen, että Helenan tiedot ovat puista. Kuunteleminen ja haisteleminen ovat hyödylliselle kansalaiselle väistämättä huonompia taitoja kuin näkeminen, joka Helenalta puuttuu. Helenan koti-ikävässä yö tuoksuu männynkävyltä. Ei tarvitse olla kuin pohjoisesta kotoisin, kun on jo metsäläinen. Vielä myöhemminkin kodintunnun Helena löytää tuoksuista, veljen perheen hallinnoimalla mökillä, jossa moni muu asia on muuttunut.
Tuuli heilauttaa mekon helmaa ja humisee isojen petäjien latvuksissa. Se tuo mukanaan lapsuuden tuoksuja, puolukanvarpua ja havua ja pihkaa. Nojaan mökin terassin kaiteeseen ja haistelen. (Kinnunen 2016, 172.)
Hajujen ja tuoksujen äärellä tietäminen ja muistaminen ovat kietoutuneet tiiviisti yhteen. Tietää voi, koska on aiempia kokemuksia. Kokemusten kautta hajun lähde tulee liitetyksi merkitykseen ja haju koetaan kontekstissaan. Siksi yhden nautinto voi olla toisen painajainen. Yleismaailmallisia mieltymyksiä ei ole. Kulttuurisetkaan arvostukset eivät aina ylitä laajaa, henkilökohtaisista kokemuksista ja muistoista kumpuavaa, tunnepitoista merkitys- ja arvostuskasaumaa, jonka tietyn hajun kokeminen herättää. Näin kirjailija voi hajujen kohdalla kirjoittaa vaikka mustan valkoiseksi.
Marko Kitin Meidän maailmasta (2008) on luettavissa mielenkiintoinen versio lapsen erityisestä hajumaailmasta, tässä tapauksessa niin sanotusti tynnyrissä kasvaneen lapsen maailmasta, joka on pelolla ja väkivallalla umpioitu. Hajuilla on siinä luotu mise en abyme, kertoja Laurin maailma pienoiskoossa.
Laurin maailmassa haisee kaikkein eniten pissa ja kakka. Laurilta kastuu pelosta kalsarit niin usein, ettei pissan hajua tarvitse edes mainita. Pöksyt vain muuttuvat lämpimiksi ja märiksi, jolloin Lauri joutuu etsimään niille piilopaikkaa patjan alta. Hajut muuttuvat tuntoaistimuksiksi ja reaktioiksi ja kuvaukset epäsuoriksi. Esimerkiksi Lauri ei pitänyt siitä, että veli tuli liian lähelle, jos sillä oli ollut monta päivää samat kalsarit jalassa. Jos taas housunsa kastellut Lauri jäisi seisomaan kukkaruukun taakse, pissan tipahtelun ääni paljastaisi hänet ja tapahtuneen.
Hyviä tuoksuja tulee Laurin maailmaan naapurin mummon tuomina. Raparperikiisseli ja rusinapulla. Mummon sitruunantuoksuinen käsirasva. Mutta Lauri ei tiedä, mikä on sitruuna. Uusi tuoksu on outo. Ja koska Lauri on vihainen, hän sanoo, ettei pidä sitruunasta. Myöhemmin sosiaalityöntekijä, joka tulee heille kotiin, tuoksuu hyvälle, mutta millään tavoin, sitä Lauri ei pysty tarkemmin kuvailemaan. Siksi nuo hajut, niin hyvät kuin pahatkin, jäävät liki merkityksettömiksi. Ne jäävät alimmalle tasolle: Lauri tunnistaa ne hyviksi tai pahoiksi ja siinä se.
Edes silloin kun Lauri pääsee yllättäen pihalle ja metsään, hajut ja tuoksut eivät räjähdä pojan tajuntaan. Lauri ei osaa haistella uutta maailmaa. Ei ole sanoja, ei aiempia kokemuksia, ei sen vertaa vapautta ja varmuutta, että mitään erilaista pääsisi oman maailman suojakuoren läpi.
Jos tarinaa katsoo etäältä, voi huomata, että luonto on siinä hyvä, pienestä mittakaavasta isompaan, kukkaruukusta metsämajaan ja aikuisen Laurin mukana Irlannin rannikon maisemiin. Mutta tapahtumien tasolta, lapsi-Laurin näkökulmasta sitä on mahdoton havaita. Siksi mullan tuoksuun latautuu paljon. Multa kukkaruukussa on Laurin hajumaailman monimutkaisin ja hienostunein osanen. Sillä ei ole mitään tekemistä lian kanssa, mutta ei Laurin kokemusmaailmasta käsin ole mahdollista liittää multaan mitään uuden kasvun symboliikkaa. Silti kun Lauri sanoo, että ”musta multa ison puun ruukussa tuoksui samalta kuin kotipihan nurmikko sateen jälkeen” (Kitti 2008, 7.) , tuoksun sisään rakentuu toinen parempi maailma, joka on vain Laurin.
Olen esittänyt tässä kirjallisuuden hajut osana ympäristöään niin aistittavassa kuin abstraktimmissa merkityksessä. Hajuja voi lukea ajan- ja paikan kuvina. Toisinaan ne esiintyvät toiminnallisina ja liikkeellepanevina elementteinä. Hajuihin kirjautuu myös henkilöiden mielenmaisemia ja paikan identiteettejä. Kirjallisuuden hajut eivät tyhjene näihin jaotteluihin ja huonosti ne erillisissä lokeroissaan pysyvätkään, mutta toivoakseni ole onnistunut tuomaan esille sen, että hajut eivät ole sisällöttömiä. Lukeminen hajuaisti valppaana avaa omanlaisensa merkitysten sfäärin kirjallisuuteen.
Kirjallisuus:
Barnes, Julian 1990. 10 1/2 lukua maailmanhistoriaa. (A history of the world in 10 1/2 chapters, 1989.) Suom. Kristiina Drews. Porvoo -Helsinki -Juva: WSOY.
Booth, Alison 2000. The Scent of a Narrative: Rank Discourse in "Flush" and "Written on the Body". Narrative, Vol. 8, No. 1 (Jan. 2000), 3-22.
Bradley, Alan 2015. Hopeisen hummerihaarukan tapaus. (A Red Herring Without Mustard, 2011.) Suom. Maija Heikinheimo. Helsinki: Bazar.
Echlin, Kim 2009. Kadonneet. (The Disappeared, ) Suom. Sirkka Aulanko. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Gray, Richard T. 2006. The Dialect of ”Enscentment”. Patrick Süskind’s Perfume as Critical History of Enlightenment Culture. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 235-253.
Hinton, Devon E., Pich, Vuth, Chhean, Dara & Pollack, Mark H. 2006: Olfactory-Triggered Panic Attacks Among Khmeer Refugees. Teoksessa Jim Drobnick (toim.), The Smell Culture Reader. Oxford & New York: Berg, 68−81.
Keller, Helen 1957. Elämäni tarina. (The story of my life, 1903.) Suom. Martti Montonen. Porvoo: WSOY.
Kinnunen, Tommi 2016. Lopotti. Helsinki: WSOY.
Kitti, Marko 2008. Meidän maailma. Helsinki: Arator.
London, Jack 1979. Erämaan kutsu. (The Call of the Wild, 1903.) Suom. Heimo Pihlajamaa. Hämeenlinna: Karisto.
Meredith, Sheena 2008/2013. Pidä aistit terävinä. (Keep Your Senses Sharp. How to preserve your eyesight, hearing, taste and smell, and keep them working well, 2008.) Suom. Teija Hartikainen. Suomalaisen laitoksen toimittaneet Soili Jääskeläinen ja Maria Maununen. Helsinki: Oy Valitut Palat − Reader’s Digest Ab.
Neimala Kaisa ja Papinniemi Jarmo 2010. Aloittamisen taito. Helsinki: Avain.
Proust, Marcel 1968. Kadonnutta aikaa etsimässä. 1, Combray /Swannin tie. (À la recherche du temps perdu. Combray / Du côté de chez Swann, 1913.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Helsinki: Otava.
Queneau, Raymond 1995. Zazie - pariisin päiviä. (Zazie dans le métro, 1959.) Suom. Jukka Mannerkorpi. Helsinki: Otava.
Ridley, Philip 2000. Vincent River. London: Faber and Faber.
Süskind, Patrick 1986. Parfyymi – erään murhaajan tarina. (Das Parfum. Die Geschichte eines Mörders, 1985.) Suom. Markku Mannila. Helsinki: Otava.
Woolf, Virginia 1983. Runoilijan koira. (Flush. A Biography, 1933.) Suom. Raija Mattila. Helsinki: Kirjayhtymä.
Essee pohjautuu samannimiseen esitelmään tapahtumassa Ympäristöt − Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosiseminaari & VIII Kulttuurintutkimuksen päivät, 24.5.2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti