Tarkastellaan vielä hajuaistin tunteiden ja järjen yhteyksiä hieman käänteisellä tavalla ja palataan Parfyymiin. Sen päähenkilöllä, superhaistaja Jean-Baptiste Grenouillella on mitään haistamaton vastapari, Grenouillen kasvatusäiti madame Gaillard. - Ei vielä kolmeakymmentäkään, mutta sisäisesti jo aikoja sitten kuollut, kuvailee Süskind madame Gaillardia:
Lapsena hänen isänsä oli iskenyt häntä hiilihangolla otsaan, aivan nenänjuuren yläpuolelle, niin että hän oli menettänyt sen seurauksena hajuaistinsa, eikä hän sen koomin ollut kyennyt kokemaan minkäänlaisia tunteita, ei inhimillistä lämpöä eikä varsinkaan intohimoa. Hellyys oli hänelle tuon iskun jälkeen yhtä vierasta kuin inho, ilo yhtä vierasta kuin epätoivo. (Süskind 1985/1986, 24.)
 |
| 11 faktaa anosmiasta. Kuva Wikimedia Commons, ASzvoboda, 2017. |
Toisaalta täydellisen tunteettomuuden takia tai kenties sen ansiosta, Süskind jatkaa, madame Gaillardilla oli järkkymätön järjestyksen ja oikeudenmukaisuudentaju. Kun sitten tuo oikeudenmukaisuus ilmenee täysin mekaanisena tasajakona kohdeltavia yksilöitä ja olosuhteita huomioimatta, alleviivautuu romaanin valistusajan rationaalisuutta kyseenalaistava teema. On vaikea kuvitella oikeudenmukaisuutta ilman tunnetta, ilman oikeuden tuntoa. Toisaalta Grenouille itse ei ole hyvästä hajuaististaan huolimatta madame Gaillardia tunteikkaampi. Romaania tulkinneen Richard T. Grayn mukaan kyseenalaistus tehdään siirtämällä valistuksen tiedolliset mekanismit ”hajuaistin vieraannuttavaan maailmaan”. (Gray 2006, 236.)
Näin teoksessa haju olisi vain väline, jonkin muun esittämiseen, ei itsessään kiinnostava. Hajuaisti on väheksytty aisti, mutta sen ei tarvitsisi olla vieraannuttava. Parfyymissä se sitä kuitenkin on. On esimerkiksi liki mahdoton pitää kenestäkään romaanin henkilöhahmoista. Parfyymiin ei ole tarkoitus eläytyä tai sen hajumaailmasta nautiskella. Hajuaistin tunnesiteen tarina silti nostaa esiin vaikkakin nurjasti.
Haju on hyvin olemukseen käypää. Arapeshien uskomuksen ”olet mitä haistat” voi kääntää muotoon ”olet miltä haiset”. Nykyinen neuroottinen puhtauskulttuuri on ollut tuottamaan tässäkin ylilyöntejä. Psykiatria tunnistaa ilmiön nimeltä hajuharhaluuloisuus:
Jotkut henkilöt kääntyvät lääkärin puoleen epämiellyttävän hajunsa takia, jota ulkopuoliset eivät myönnä tuntevansa. Tällainen henkilö on varma siitä, että muut vain kaunistelevat asiaa. Lääkärinkään vakuutusta siitä, ettei asianomainen haise, ei henkilö usko. Kyseessä on hajuharhaluuloisuus. Se on yksi monista harhaluuloista, joista vain harvasta on henkilölle todellista haittaa. (Hannuksela 2012.)
Hajujen sietämisessä on kulttuurisia eroja. Mutta todellinen sosiaalinen haitta voi olemattomasta hajustakin tulla jos käsitys itsestä on kovin huono. Hieno kaunokirjallinen versio tällaisesta olemattomasta hajusta löytyy Kate Atkinsonin teoksesta Ihmiskrokettia. Kertoja on 16-vuotias Isobel:
Syntymäpäivääni on edeltänyt outo enne – jonkinlainen tuoksuva henki (mykkä ja näkymätön) joka on kiinnittynyt minuun kuin hyvänhajuinen varjo. Ensin luulin ettei se ole sen kummempaa kuin märän orapihlajan tuoksua. Sinänsä se on tarpeeksi surullinen tuoksu, mutta orapihlaja on tuonut muassaan oudon, tunkkaisen hajun joka ei rajoitu Hawthorn Closelle vaan seuraa minua kaikkialle. Se kävelee kadulla kanssani ja tunkee seurakseni ihmisten kotiin (ja poistuu sitten taas mukanani, sitä ei saa karistetuksi). Se leijuu kintereilläni koulun käytävillä ja istuu vieressäni busseissa – ja paikka pysyy tyhjänä vaikka bussi tulisi miten täyteen.
Se on viimevuotisten omenien tuoksua ja hyvin vanhojen kirjansivujen tuoksua, jonka ytimessä haiskahtaa kuihtuneilta, märiltä ruusun terälehdiltä. Se on yksinäisyyden tisle, uskomattoman surullinen haju, alakulon ja pullotettujen huokausten uute. Jos sitä myytäisiin hajuvetenä, sitä ei ostaisi kukaan. Kuvitelkaa että ihmisille tarjotaan näytteitä kirkkaasti valaistuilla hajuvesitiskeillä: ”Onko rouva kokeillut Melankoliaa?” ja sitten heillä on lopun päivää kiusallinen tunne että joku on pannut heidän vatsaansa kurjuuden kylmän kiven.
”Tuossa, vasemman olkapääni vieressä”, sanon Audreylle (ystävälleni), ja Audrey vetää syvään henkeä ja sanoo: ”Ei.”
”Eikö mitään?”
”Ei mitään”, Audrey (myös lähin naapurini) pudistaa päätään. Charles (veljeni) rypistää naamansa naurettavaksi kärsäksi ja nuuhkii kuin tryffeliporsas. ”Ei, sinä kuvittelet”, hän sanoo ja kääntyy nopeasti pois kätkeäkseen yhtäkkiä koiramaisen surullisiksi muuttuneet kasvonsa. (Atkinson 1998, 24.)
Kuvittelet vain – sen saa hajuaistimuksistaan puhuva useinkin kuulla. Toisaalta, myöntämättään Charles haistaa sen, koska suru josta haju kumpuaa on sisaruksille yhteinen: kadonnut äiti, hylätyksi tuleminen ja rikkinäinen perhe. Eikä yksikään Melankolian komponenteista ole varsinaisesti paha, eivät edes kuihtuneet, märät ruusunterälehdet. Ei haise mätä. Hyväntuoksuiseksi varjoksi kertoja Isobelkin sitä kuvaa heti alussa. Jotain tunkkaista siinä kuitenkin on: mennyttä ja menetettyä. Näin Isobel/kirjailija myöhemmin surun hajua tulkitsee: ”Ilmassa leijuu syksyn surullisuus, puunsavun ja mullan ja kaiken kauan sitten unohtuneen haju.” (Atkinson 1998, 131.) Sekään ei kuitenkaan ole irrallaan syistä: ”Tähän aikaan vuodesta äitini lähti, ja toisinaan syksyisin minusta tuntuu että koko maailma muuttuu valitusrunoksi Elizalle.” (Atkinson 1998, 131-132.) Näin abstrakti asia on saanut hajun ja sen kautta Isobel myös määrittelee itseään.
Olemukseen haju käy muillakin. Parfyymin Grenouille, joka kokee järisyttävän identiteettikriisin tajuttuaan, ettei hän haise millekään. Jo imettäjä halusi nopeasti eroon Grenouillesta, koska tästä puuttuu luontainen ominaishaju. Hän koki Grenouillessa olevan siksi jotain liki paholaisen riivauksen kaltaista vääryyttä. Isä Terrier, jonka hoteisiin imettäjä Grenouillea palauttaa, toteaa että kyllä tämän kapaloista jotain lemahtaa:
En minä sitä tarkoita”, sanoi imettäjä tylysti ja työsi vasun luotaan. ”Minä en tarkoitta sitä, mikä on kapaloissa. Tietenkin hänen temosensa haisevat. Hän itse, tämä sekasikiö itse, ei tuoksu miltään. (Süskind 1985/1986, 14)
Miltä lapsen sitten kuuluisi tuoksua, ihmettelee munkki. Haparoiden imettäjä selittää:
Ne eivät tuoksu joka kohdasta samanlaiselta, vaikka tuoksu onkin aina miellyttävää, ymmärrättehän, isä, niiden jalat esimerkiksi tuoksuvat ikään kuin sileältä, lämpimältä kiveltä - ei, vaan maalaisjuustolta … tai voilta, tuoreelta voilta, juuri niin: ne tuoksuvat tuoreelta vuotta. Ja niiden vartalo tuoksuu … niin, se tuoksuu maitoon kastetulta voitaikinakakulta. Ja kaikkein suloisinta niiden tuoksu on päässä, täällä ylhäällä, takaraivolla […] kas tässä juuri tässä kohdassa on tuoksu kaikkein suloisinta. Se tuo mieleen karamellin, se on ihanaa, ihmeellistä, te ette voi kuvitellakaan, miltä tuo tuoksu tuntuu! (Süskind 1985/1986, 16.)
Mutta mitäpä pahainen imettäjä tietää karamelleista saati paholaisesta. Imettäjän huomiot leimataan epäuskottaviksi. Mutta eritteet eivät imettäjän mielestä kuulu ominaishajuun. Ei tosin tarvitse olla kovin hajuharhaluuloinen, että sitä pelkää. Itsen haju on loputon epäluuloisuuden kohde.
Hajutaiteilija Peter de Cuperen laatima itsen haju Own Smell -teos kääntää asian toisin päin. - Oma haju on eritteissä: kaksi vuotta taiteilija keräsi erilaisia ruumiinsa hajuja, kuollutta ihoa, hengitystä, hikeä, spermaa, sylkeä, räkää, verta, eri tilanteissa ja erilaisten aterioiden jälkeen. Hajujen tisleellä hän sitten allekirjoitti kuin musteella kehittelemänsä hajutaiteen manifestinsa. (Quenqua 2015; http://www.peterdecupere.net.)
Tarkkaa ainesosalistaa de Cuperen Own Smell -teoksesta ei kerrota, mutta näyttää siltä, että hän on lopulta kuitenkin samoilla linjoilla kuin Grenouille imettäjä: ulosteet eivät kuulu ihmisen hajuun. Epäilyttäviä osasia on silti mukana, jopa tabuja. Esimerkiksi sperman hajua ei joidenkin näkemysten mukaan pitäisi voida haistaa lainkaan, koska jos sen haistaa se on väärässä paikassa ja itsesaastutuksella sinne joutunut ja sitä myöten tie moraaliseen perikatoon on valmis. (Looby 2006, 291.) Tabu olisi myös kuukautisveri naisen itsen hajun osana.
 |
| Olfactory artwork by Peter De Cupere. Hair brush with real hair that belonged to survivors of WWII and gunpowder scent. Wikimedia Commons, Hanno Lans 2017. |
Parfyymin Grenouille itse tajusi hajuttomuutensa vasta aikuisena yksinäisellä vuorella kaukana muista ihmisistä. Kesken itseensä käpertyneiden ja kaikkivoipien hajufantasioidensa Grenouille järkyttyy oivalluksestaan, että hänestä puuttuu haju. Hän kokee, että hajun myötä häneltä puuttui jonkinlainen ydin tai sisin olemus. Myöhemmin hän oivalsi, että tällä ytimellään ihminen voi vaikuttaa siihen, miten häneen suhtaudutaan. Hän oivalsi myös sen, että olemuksen voi maskeerata halutun kaltaiseksi. Useimmat joutuvat tyytymään heikompiin näkyviin naamioihin, mutta Grenouillen erityiskyvyt parfymöörinä antoivat hänelle mahdollisuuden luoda illuusiot tuoksuilla, jotka tehosivat tiedostamattomasti. Hän laati itselleen parfyymin, joka tuoksui ”ihmiselle, joka tuoksuu.” (Süskind 1985/1986, 180.)
Vaikka de Cuperen itsen haju parfyymi tavallaan kyseenalaistaa minkään ihmisen olemuksellisen ytimen olemassaolon, muistuttaa se Grenouillen ihmisparfyymiä siinä, etteivät kumpaisenkaan ainesosat ole mitenkään erityisen miellyttäviä. Mistä on ihmisen haju tehty? Ei, ei ole sokerista, kanelista, kukkasista, niin kuin lastenlorun pienet tytöt. Poikien resepti - etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista - saattaa olla lähempänä. Grenouillen ensimmäisen ihmisparfyymin perustan ainekset olivat tuore kissakakka, etikka, suola, pilaantunut juusto, eltaantuneen sardiinin haju tynnyrin kannesta raaputettuna, mätä kananmuna, majavahajuste, ammoniakki, muskotti, sarveisjauho, hiilletty siankamara ja sivetti alkoholiin uutettuna. Tämän likaviemärin lemun päälle tuli kerros piparminttua, laventelia, tärpättiä, sitruunaa, eukalyptusta, pelargoniaa, ruusua, appelsiininkukkaa ja jasmiinia. Kukkaset kietovat kalmaisen perustan sisäänsä ja tuloksena oli eloisa elämän tuoksu. (Süskind 1985/1986, 180-182.) Grenouillen vaarallinen oivallus oli se, että hajuilla ja tuoksuilla voi vaikuttaa ihmisiin. Ne ohittavat järjen ja käyttävät tunteiden takaporttia.
Kuvitellaan, että on iltapäivä Japani pörssissä ja ilmastointi kanavista alkaa höyrytä piparmintun tuoksua työntekijöitä ja sitä kautta ilmeisesti myös rahan liikkeitä piristämään. Hajusteiden on ainakin joissain tutkimuksessa todettu lisäävän tehokkuutta ja vähentävän stressiä. (Damian & Damian 2006, 148.) Kyseessä voi olla hajusteilla piilovaikuttamisesta. Tästä tarkastelukulmasta tarjoilemani eukalyptus saattaa saada epäilyttäviä motiiveja. Tuntuu vain olevan hajuaistin asioille tyypillistä, että aivan perustellusti pohdittaville seikoille löytyy kyseenalaisia puolestapuhujia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kaikenlaisten tuoksujen subliminaalisen käytön kieltoa kaupallisissa ja julkisissa tiloissa on ajanut skientologi-liitäntäinen taho. Silti tuoksuilla ja hajuilla ihmisen mieleen vaikuttamiseen ei kannata suhtautua välinpitämättömästi.
Tuoksuilla myynnin lisääminen on nykypäivää maailmalla ja pikkuhiljaa Suomessakin. Voi puhua tuoksumarkkinoinnista:
Kun suomalaismarketissa levitettiin kokeiluluontoisesti omenantuoksua hedelmäosastolle ja lakritsantuoksua karkkihyllylle, osastojen tuotteiden myynti kasvoi. Esimerkiksi omenoita ostaneet asiakkaat eivät haastateltaessa osanneet kertoa, miksi olivat päätyneet hedelmiä ostamaan. (Pekkarinen 2015.)
Asian epäilyttävyys piilee hajuaistin irrationaalisuudessa. Toisin sanoen oletuksessa siitä. Oletuksessa, että hajuilla saadaan ihminen toimimaan ja käyttäytymään vastoin omaa harkintaa ja kontrollia. (Niin kuin Parfyymi-romaanissa tapahtui). Samaa subliminaalisen vaikuttamisen keskustelua on aika ajoin käyty muustakin mainonnasta ja esimerkiksi kauppojen muzakista. Onhan tässä hajuilla hallitsemisessa yhtymäkohtia Uljaan uuden maailman tuoksu-urkujen kanssa.
Vielä hurjemmaksi tuoksujen viettelykset ja piilovaikuttaminen menee kuitenkin keskusteluun tuodaan feromonit. Tosin siitä kuuluuko asia hajuaistin piiriin ei ole täyttä varmuutta. Feromonit ovat ihmisen tai eläimen lähettämiä kemiallisia viestiaineita, jotka vaikuttavat saman lajin muiden yksilöiden käyttäytymiseen tai hormonitoimintaan. Huomaamattomiksi hajuiksikin niitä on kutsuttu. Feromonit haistetaan toisin kuin muut hajut. Eläimillä feromonien haistamisen on todettu tapahtuvan vomeronasaalielimessä. Ihmiselläkin on sikiökehityksen alkuvaiheessa vomeronasaalielin nenän sierainten välisessä seinämässä. Suurimmalta osalta se kuitenkin surkastuu pois. Niilläkään, joilta elin löytyy aikuisenakin, ei sen toiminnasta ole varmuutta. Se on kuitenkin todettu, että jollain tavalla kuitenkin myös ihminen aistii feromoneja.
 |
| Feromonit toimivat seksuaalisina signaaleina, ainakin hiirillä. Kuva: Wikimedia Commons, Yohan Castel 2014. |
Eniten huomiota ihmisillä on saanut feromonien vaikutus parinmuodostukseen, joka tarkentuu sukupuoliferomoneihin. Muitakin feromoneja on, sellaisia jotka liittyvät eliöiden kokoontumiseen, pakenemiseen ja puolustautumiseen tai reittien ja reviirien ynnä muiden merkitsemiseen. Ihmisten kohdalla näitä on harvemmin huomioitu. Mutta ei se mitenkään mahdotonta olisi tarkastella sitä, miten hajuja ja hajusteita käytetään esimerkiksi oman tilan ottamiseksi tai vaikkapa suojakuoreksi ympärilleen.
Sukupuoliferomonejen vaikutuksia on tarkasteltu muun muassa hikitutkimuksilla. Naisille on annettu haisteltavaksi tuntemattomien miesten hikisiä t-paitoja. Helsingin kaupunginmuseon Haju-näyttelyyn sisältyvät tämänkaltainen deittitapahtuma. Tieteellisissä hikipaitojen haisteluissa miellyttävimmiksi haistetut ovat osoittautuneet haistelijalle geneettisesti erilaisimpien näytteiksi ja tästä on päätelty, että feromonit voisivat ohjata löytämään parhaan kumppanin synnyttämään geneettisesti monipuolisimman ja siten vastustuskyvyltään vahvimman jälkeläisen.
 |
| T-paita voi tarjota tietoa myös nenän kautta. Kuva: Wikimedia Commons, Wikipedia T-shirt, Mike E. Perez 2008. |
Ihmisten parinmuodostus ei kylläkään ole näin luonnollista nykymaailmassa. Ehkäisypillerit esimerkiksi saavat evoluutiobiologi Markus J. Rantalan mukaan naisen suosimaan perimältään samankaltaisten miesten hajua, mikä voi johtaa vääränlaisen parin valintaan. (Rantala Iltalehden haastattelussa 1.5.2014.)
Tv:ssä pyöri syksyllä 2016 paritusohjelma Kiss Bang Love. Siinä parit suutelivat tuntematonta kumppaniehdokasta silmät sidottuina ja sen suudelman perusteella piti valita joukosta muutama toisille treffeille ja niin edelleen. Minulle tuli heti mieleen ohjelman mainoksesta, että tuleeko hajuaisti olemaan valinnoissa merkittävämpi kun näkeminen ei hallitse. Yhtä jaksoa katsoin sillä silmällä ja siinä nainen valitsi erään miehen jatkoon sillä perusteella, että tämä tuoksui hyvältä. Mies haastattelussa sanoi tarkoituksella valinneensa erityistä parfyymiä ja lisänneensä sitä, kun kuuli naisen perustelun. Kyse ei siis ollut ainakaan kokonaan miehen omasta tuoksusta. Pidemmälle mies ei sitten tuoksuvanakaan päässyt, kun nainen pystyi seuraavassa vaiheessa valitsemaan ulkonäön pohjalta. Sen verran puuduttava ja kiusallinen ohjelma oli, etten ryhtynyt hajuaistin osuutta valintoihin siitä enempää tutkimaan.
Feromonien vaarallisuus on niiden niin sanotussa eläimellisyydessä. Freudin nimissä esitetyn selityksen mukaan näköaisti on ihmisellä korvannut haistamisen parinvalinnassa siksi, että ihminen noussut pystyasentoon hajun yläpuolelle. (Mavor 2006, 281.) Diane Ackerman puolestaan on esittänyt hajuista, että olemme tietoisia niistä, mutta emme automaattisesti reagoi niiden takia tietyllä tavalla kuten useimmat eläimet tekisi. (Ackerman 1990/1991, 58.) Mutta feromoneja ei haisteta tietoisesti. Ei auta pystyasento tai sosiaaliset pidäkkeet: feromonien myötä olemme taas eläimiä, epärationaalisia ja viettien viemiä. Vai mitä?
Evoluutiobiologia, johon edellä mainitut hikitestit ja tuoksutreffit perustuvat, on ilmeisesti nyt jotenkin suosittua, mutta minä aloin miettiä, että onko hajuaisti palautettu siinä vähemmän kulttuuriseksi aistiksi. Perustuuko hajuaistin miellyttävyys todellakin näin vahvasti suvunjatkamisviettiin? Onko hajuaisti niin epätasa-arvoinen ja mies-nainen -jako korostava?
Kirjallisuudessa feromoneista on syntynyt lähinnä komediaa. Eeva Nikoskelaisen paasilinnamaisessa romaanissa Ylilääkäri Männistö ja hallittu tulosjohtaminen pari lääkäriä joutuvat väitöskirjantekijän työnohjaajina tämän feromonien pauloihin. Tämänsuuntainen oletus ainakin syntyy. Ensin yliopistollisen sairaalan lääkärit, kumpikin vuorollaan, suhtautuvat lisensiaattiin ja tämän työn aiheeseen hyvin varauksella. Nuoren naisen ulkoista olemusta kuvataan suttuiseksi. Onpa hänellä jopa nenälävistys.
Myös naisen tutkimuksen aihetta, vomeronasaalielintä, pidetään hankalana. Mutta aivan kuin feromonit toimisivat pienellä viiveellä, ensitorjunnan jälkeen ohjaajien mieli muuttuu suopeaksi tutkijalle, jopa siinä määrin, että hänestä koetaan mustasukkaisuutta. Myöhemmin, kun väitöskirjantekijä äkisti lopettaa väitöskirjahankkeensa ja häipyy kaupallisen feromonifirman palvelukseen, petetyt ja jätetyt ohjaajat epäilevät olleensa tietämättään jonkinlaisina feromonin mahdollisuuksien koekaniineina.
Pelottavinta feromoneissa lienee kontrollin puute, se, että joku toinen voisi ohjailla käytöstäsi. Voisiko vastaan tulla tilanteita, joissa feromonien käyttö kyseenalaistaisi henkilön syyntakeisuuden? Tällaisesta vihjaa City-lehden feromonitestijutun kuvateksti: ”Kulta, mä en voinut itselleni mitään, se käytti kiimatuoksua!” (Petterson & al. 2008.)
Feromonituotteet, joita eräs toinen romaanin henkilö testaa suotuisin seurauksin, eivät ole fiktiota. On siis parfyymejä, joiden väitettään sisältävän feromoneja. Vaikutus ei ehkä kuitenkaan ole niin selkeä kuin romaanissa. Eräs feromonilla varustetun hajuveden testaaja jäi epäilemään johtuiko hyvä flaksi baarissa feromoneista vaiko jostain muusta:
Huomasin, että tuoksun ansiosta tarkkailin ympäristöäni. Olin itsevarmempi ja vapautuneempi kuin yleensä ja ehkä siksi helpommin lähestyttävä. Johtuiko se itse tuoksusta vai testitilanteesta, jäi kuitenkin hämärän peittoon. (Majamaa 2013.)
Ehkä kuvitteellisissa maailmoissa kuitenkin vielä kiinnostavampia ovat ne konkreettisemmat tilanteet, jossa haju saa aikaiseksi jotain. Haju on jonkinlainen liikkeelle paneva voima. Kuten esimerkiksi Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksussa. Siinä appelsiinin tuoksu, joka on kirjan suomennoksen nimenäkin, on alun perin perheen tyrannimaisen äidin harha-aistimus ennen migreenikohtausta. Kun lapset pääsevät äidin sairastaessa livahtamaan omille teilleen, keksii Framboise (päähenkilö) kuinka hankkia tuota vapautta piilotetuilla appelsiininpaloilla. Appelsiinin tuoksu merkitsee äidille painajaisen alkua, mutta lapsille vapautta. Haju saa siis aikaiseksi jotain ja sillä on suurempi symbolinen merkitys.
Tai kun Lopotin Helena kostaa hajulla kauppiaalle, joka kohtelee häntä väärin erilaisuuden takia. Hän piilottaa kaksi pakettia silakoita kauppaan perussiivouksen ulottumattomiin. Ja jättää ne sinne haisemaan.
Tai kuten Philip Ridleyn näytelmässä Vincent River. Nimihenkilö Vincent on kuollut. Se mitä on tapahtunut, alkaa purkautua näytelmän koostavassa keskustelussa juuri homoksi paljastuneen Vincentin äidin Anitan ja nuoren miehen Jamien välillä. Juopunut miesjoukko törmäsi Vincentiin huonomaineisessa paikassa – toisin sanoen yleisessä miesten vessassa – mutta tilanteen kärjistää ja leimauttaa liekkiinsä haju: eräs miehistä haistaa Vincentin kädestä Jamien hajun. Alkukantaista selviytymistä auttanut aisti leimauttaa pintaan alkukantaisen vihan outoa, vierasta, erilaista kohtaan. Raivosta tulee sokea ja kuuro. Brutaalilla tavalla Vincent River esittää yhden version hajuihin ja tuoksuihin liitetystä seksuaalisuuden ja kuoleman yhdistävästä teemasta.
Hajuaistiin liitettynä Eroksen ja Thanatoksen yhdistelmä löytyy myös Italo Calvinon novellista. Sen nimi on englanniksi "The Name, The Nose" ja se kuuluu Calvinon aistisarjaan, jossa hajuaistin teemaksi tuli katoavaisuus. Novellissa on kolme erillistä tapausta, eri aikakausilta, jossa hajun tai ehkä pitäisi sanoa tässä tuoksun viettelys saa liikkeelle. Ensimmäisessä esimerkiksi herra haluaa löytää naisen parfyymin perusteella ja tarvitsee siihen parfyymikaupan madamen apua antamaan nimen hajuaistimukselle, jota ei pysty unohtamaan, mutta joka muistissakaan säily hitaasti haihtumatta. Novellissa käsitellään siten myös hajujen kielen vajavaisuutta tai haihtuvuutta. Kun takaa-ajettu tuoksu löytyy, on jo myöhäistä. Nainen on kuollut. Tämä houkutuksen ja menetyksen kieppi toistuu novellissa eri tavoin kolme kertaa. Kirjallisuuden hajuja tutkineen Hans Rindisbacherin mukaan Calvinolla, niin kuin monessa muussakin kaunokirjallisuudessa ihmisen hajuun kuuluvat kulttuurisesti koodatut vastaparit: hyvä - paha, rakkaus tai viettelys ja kuolema. (Rindsbacher 1992.)
Hajujen ja tuoksujen kysymykseksi ei loputa riitäkään ”mitä on tapahtunut?” Täytyisi vielä kysyä mitä sitten? Ja kuvitella nuuhkaisun hetkelliselle informaatiolle jatko.
 |
| Käytä nenääsi! Kuva: Honoré Daumier, noin 1842. Wikimedia Commons, Online Collection of Brooklyn Museum. |
Tiivistelmä: Hajun seuraukset
- Hajut ja tuoksut ovat yhteydessä aivojen limbiseen järjestelmään ja tunteisiin.
- Hajujen ja tuoksujen kysymykseksi ei loputa riitäkään ”mitä on tapahtunut?” Täytyisi vielä kysyä: ”mitä sitten?” Siirry osaan Kirjallisuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti